Antti Hyryn Maantieltä hän lähti

2.06.1999

 

Hyryn kirjoitelma (on vaikeaa sanoa onko se novelli vai runo) käsittelee ihmisen elämää sellaisenaan kuin se on. Aluksi hän kertoo siitä taipaleesta, jolla me kaikki vaellamme maailmankaikkeuteen nähden – olemattomasta ja samalla loputtomasta. Yleensähän ihmiset kuvittelevat, että he kulkevat elämässään eteenpäin, että kaikki on jatkuvaa muutumista, että elämä tuo aina jotain uutta. Ilman sitä kuvitelmaa olisi järjetöntä tehdä mitään. Samalla se on illuusio. Kaikki on jo ollut ennen meitä ja tulee olemaan meidän jälkeenkin. Hyryn henkilö havaitsi sen kun “hän tuli lopultaan samaan paikkaan maantielle, josta oli lähtenyt kävelemään suoraan eteenpäin”.

Jotta emme tuntisi olemassaolomme täysin mitättömäksi, yritämme tutkia, oppia, selitellä asioita, joita ei voi suoraan nähdä ja koskettaa, ja sitä teitse löytää tarkoituksen. Siksi me yritämme tunkeutua asioiden ytimeen ja löytää sieltä vastauksen tai katselemme asioita kokonaisuuden kannalta. Elämän tarkoituksen etsinnässä ovat nämä molemmat keinot olennaisia – ihminen pienuudessaan ja suuruudessaan, määrääkö ihminen vai jokin muu hänen elämästään.

Ihminen voi olla pölyhiukkasta pienempi. Se on ihminen, joka on irrallaan häntä ympäröivistä tekijöistä, häneltä puuttuu toimintansa käsitys. Pölyhiukkanen muodostaa kavereittensa kanssa pölyn, jolla on jonkinlainen tavoite (esim siitepöly, joka voi aiheuttaa uuden elämän synnyn tai allergian), mutta jos se on yksin, sitä ei huomata ja se ei saa mitään aikaan. Näin on myös ihmisen tapauksessa – ihminen saa määrityksensä toisten ihmisten kautta. Ilman muita häntä ikäänkuin ei olisi olemassa. “Hän jäi lopulta yksin ja liikutteli jalkojaan ja käsiään, eikä hän pudonnut mihinkään koska ei ollut mitään.”

Ihminen voi toisaalta olla yhtä loputon kuin universumi, sillä ihmisen ajatuksella ei ole rajoja. Useimmat meistä silti asettavat jonkinlaisen rajan ajatuksilleen, olkoon se sitten olevan ja mahdollisen, uskon tai toivon kehys. Kehykset luovat järjestyksen, ei tarvitse pelätä joutumista johonkin, jossa ei enää ole valmiita vastauksia. Mutta jotkut uhmaavat näitä rajoja ja alkavat näkemään asioita, joiden olemassaolostakaan muut eivät tiedä. Ja he menettävät kosketuksen ympäröivään, koska muut eivät ymmärrä heitä ja heitä taas ikäänkuin ei olisi olemassa.

Edellisesta johtuen voidaan sanoa, että vaikka (luultavasti) jokainen meistä etsii elämän tarkoitusta, me samalla pelkäämme sen löytyvän tai mikä vieläkin pahempi: ettei sitä löydykään. Jos saisimme tietää vastauksen, menettäisimme olemassaolomme muodon ihmisenä, meitä ei olisi muille enää olemassa, sillä muut eivät hyväksyisi elämän merkityksettömyyttä (ihminen pienuudessaan) tai tarkoituksen tajuamattomuutta (ihminen suuruudessaan).

Siksi ihminen lohduttaa itseään käsittelemällä ymmärrettäviä asioita, joita hän vaivatta aistii – “kirkas syksy, jolloin pakkanen on puhdistanut joen veden ja pojat pyytävät koukuilla mateita, ja jolloin pakkanen on kypsyttänyt puolukat metsissä ja karpalot soilla...” – ja antamalla elämälle elämää suuremman merkityksen.