10.01.1999

Kianto (7.5. 1874 - 28.4.1970) on realisti. Se on suomalaisen kirjallisuushistorian horjumaton selviö, joka vakiintui jo 1910-luvulla ja on voimassa nykypäivään saakka. Kianto on myös humoristi, kuten kirjallisuushistorijoitsijat Koskimies ja Kupianen väittävät. Karkama näkee hänet tavallaan hallitsevan luokan arvostelijana, Karhu puolestaan sosiaalisten vakaumusten kirjallisuudessa käsittelemisen määrittäjänä. Niemi on ensimmäisiä, joka poistuu kanonisoidun käsityksen kehyksistä ja ottaa lähtökohdakseen uskonnollisen aineksen. (Nevala 1986)

Nevala (1986) katsoo tehtäväkseen esittää kaikki näkökulmat tuhotakseen ne siististi ja selonteon ratkaisuna syntyy ajatus, että “kirjallisuushistoriat, kritiikki jne luovat tietyn tulkinnan tietyistä teoksista, jähmettävät tavallaan käsityksemme” ja hän kehottaa lukijaa vapaaseen ajatteluun. Hyväksyn sen.

Väitteeni, että Kiannon Punainen viiva sisältää symboleita ei syrjäytä mitenkään tosiasiaa hänen teoksensa realistisesta olemuksesta. Ko. teosta katsellaan vain hiukan eri kannalta. Symbolistinen ja realistinen taso voivat hyvinkin asettua päällekkäin tai sisäkkäin. Seuraava yrittääkin sitä todistaa.

Romaani kertoo vuoden 1907 vaaleista ja sitä edeltävästä ajasta köyhien ihmisten kannalta. Romaanin päähenkilöinä ovat Topi ja Riikka lapsineen, kurja torppariperhe. Koko heidän elämänsä koostuu vain siitä, miten saisi lapset ruokituiksi. Sitten eräänä päivänä kun Topi menee kirkonkylään ruokaa hankkimaan, hän kuulee huhun, että pian köyhät ja jopa naisetkin saavat valita eduskuntaan edustajansa. Hänelle selitetään myös termiä sosiaalidemokratia ja kerrotaan, miten vaalit käytännössä tapahtuvat: täytyy vetää vain punainen viiva halutun ehdokkaan nimen kohdalle. Sen jälkeen sekä Topin että Riikan elämää ja ajatuksia täyttää vain tämä punainen viiva ja sen vetämisen odotus, he käyvät punaisten kokouksissa ja alkavat lukea sanomalehtiä. Vaaleista tulee heille jonkinlainen uskonnon ja jumalan sijainen ihailukohde.

Viidentenätoista päivänä maaliskuuta 1907 he sitten vetävät viivansa. He todellakin uskovat, että sen myötä kaikki kurjuus ja köyhyys katoaa. Ja kun sitä ei tapahdu, alkaa loputon epäily. Kun vielä pariskunnan lapsetkin sairastuvat kuolemantautiin, syntyy luulo, että jumala on viivan vetämisen lukenut synniksi. Lopulta kuolee myös Topi, hänet tappaa karhu.

Sorretun voiman edustajana oli Suomen Sosiaalidemokraattinen Puolue. Suurlakon jälkeen (1905) puolueen johtomiehet määrittelivät mahdollisen kannattajakunnan - työläisten ohella myös torpparit ja maaseudun tilattomat, jotka yhdessä muodostivat yli 60% Suomen vuosisadan alun väestöstä. Suurlakon jälkeen puolueen jäsenmäärä kolminkertaistui. (SHPJ 1988: 568) Äänioikeusuudistuksen (1906) jälkeen odotukset olivat tosi suuria. 1907 eduskuntavaalit ovat teoksessa silti vain sivuseikka, tausta, jolle rakannetaan kuva köyhälistön surkeasta tilanteesta.

2.2.1. Kanonisoitu käsitys

Kanonisoitua käsitystä tarkastellaan vain siinä määrin, että se helpottaisi ymmärtämään seuraavaa jaksoa. Punainen viiva kuvastaa yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta sen raaimissa väreissä. Kirjallisuushistoriassa nostetaan esille Kiannon vahvaa kansankuvausta ja romaanin “suhdetta julkaisemisajankohdan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen.” (Nevala 1986). Siten annetaan lukijalle selvät ohjeet, miten sitä teosta olisi “järkevää” lukea. Se on siis vankka historiallis-realistinen romaani, jonka henkilöt ovat kansan keskuudesta ja joihin tulee suhtautua kuin tyypillisiin tuon aikaisiin ihmisiin. Ei jätetä valinnanvaraa - konteksti löytyy tarkasti määritellystä historian ajankohdasta.

Kanonisoidun käsityksen toinen tahko on vielä romaanin humoristisuus (Nevalan mukaan). Vaikka se kuulostaakin vähän sairaalloiselta (loppujen lopuksi teoksen yleisvaikutelma on aika traaginen), antaa tällainen lähestymistapa lukijalle jo enemmän liikuntavaraa. Mutta kärsimyksille ei jaksa kukaan nauraa loputtomasti.

Niinpä olisi mielekästä mennä Niemin ja Nevalan tavoin etsimään uutta kontekstia, uutta näkökulmaa teoksen avaamiseen.

2.2.2. Kontekstin etsintä

Yksi mahdollisuus olisi katsella Punaista viivaa kirjailijan biografisesta näkökulmasta, jota myös on vähän harrastettu (Nevalan mukaan esim Laurila). Se valitettavasti ei onnistu, sillä Kianto ei voi puhua omista kokemuksistaan, joita hänellä kirkkoherran poikana, opettajana ja sanomalehden päätoimittajana yksinkertaisesti ei ole. Lehtimiehen kokemus kyllä tulee täysin romaanissa esille, mutta nämä suorastaan asiankirjamaiset luvut eivät ole romaanin avainsanoja.

Jos otaksutaan, ettemme halua tai pysty omaksumaan edellisiä konteksteja, päädymmekin lukijan vapaan valinnan mahdollisuuteen rakentaa teksti itse. Alibin antoi Hyrkkänen (1995): “Kontekstien määrä on, loogisesti tarkastellen, ääretön. /…/ Primäärille kontekstille ei ole olemassa vankkaa loogista perustetta. Siksi primääriin kontekstiin nojautuminen on aina sopimuksen- tai uskonvaraista, ja tässä sopimus tai usko joutuu jatkuvasti koetteelle. Tältä kriisiltä voi välttyä lakkaamalla uskomasta primääriin kontekstiin, omaksumalla ‘tieteellinen ateismi’.” Niinpä päätin eritellä romaania symboleiden kautta ja löytää sen mukaan toisenlainen konteksti.

Desintegroidulla tavalla - irrotettuna historiallisesta taakasta siinä määrin kuin se on mahdollista, jää käteen joukko objekteja, joita ei voi yksiselitteisesti kuvailla. Suorastaan kouraantuntuvan, ajoittain artikkelintapaisen elämänkuvauksen rinnalla kulkee tasaisesti vertauskuvallinen linja. Aloitetaankin siitä paljonpuhutusta realistisesta yleisvaikutelmasta.

Romaanin asiankirjamaisuus sinänsä muuttaa lukijan varovaiseksi. Ei ole kovin todennäköistä, että Kianto ajatteli kirjaansa kirjoittaessa tulevien sukupolvien lukijoita. Siksi on tapahtumien yksityiskohtainen selostus ajatteluttavaa. Tosiasioiden vyöry pelottaa ja naurattaa yhtaikaa. Sen pääasiallisin tehtävä ei ole tiedottaa lukijaa eikä luoda todellisuuden vaikutelmaa, vaan pikemminkin se kuvailee ihmisten sokeaa uskoa kirjoitettuun sanaan. Ihmisellähän on taipumus ottaa vakavasti painettua sanaa ja etenkin topit ja riikat menettävät sen edessä itsenäisen ajattelemisen kyvyn. Jos asia on jo katsottu painamisen arvoiseksi, mikä on sitten pieni ihminen sitä arvostelemaan. Ja Kianto käyttä sitä mukavasti hyväkseen. Mielestäni on se aika vahva symboli, joka ei päde ainostaan teoksen ilmestymisen aikakauteen, vaan nykypäivään asti.

Symbolistiseen tyyliin kuuluvat olennaisesti vihjaukset salaperäiseen, outoon, jonka taustalla on samalla reaalinen maailma (vrt sosialismiin tuolloin). Kirjan henkilöiden mielessä on uuden ideologian eli sosiaalidemokratian ja ristinuskon välinen raja aika hämärä, ajoittain nimitetään sosialismia villiuskoksikin.

Ihmisille on usko ollut kautta aikojen tärkeimpiä maailman ymmärtämisen välineitä. Uskontoon liittyvät tietyt rituaalit, joihin saavat osallistua kaikki, ymmärtävätkö he niitä vai ei, ja sen ohella on sellaisia asioita, joihin tavallinen ihminen ei saa osallistua eikä osaa siitä edes haaveksia. Osallistua saa jumalanpalvelukseen ja punaisten kokoukseen. Osallistua ei saa jumalasta määrättyihin vastoinkäymisiin (jumalan kanssa yleensä ei väitellä). Samalla haluaa jokainen olla yhtä jumalansa kanssa. Eduskuntavaaleihin osallistuminen antoi pikkuihmiselle mahdollisuuden koskettaa “jumalaa”. Outouden odotettiin häipyvän. Mutta kun mikään ei muuttunut, etsittiin vastausta hylätystä jumalasta. Eikö se symbolisoikin ihmisen (ihan terveessä mielessä) epävarmuutta ja sitä, miten haavoittuvainen ihminen jumalansa käsissä on.

Ensisijaisesti on sillä tietenkin ihan konkreettinen merkitys. “Vaalilippu oli suurikokoinen “lakana”, johon vaalipiirin kaikkien puolueiden vaaliliittojen ehdokkaiden nimet oli painettu erityisiin ruutuihin. Äänestäjä teki valintansa merkitsemällä punaisen viivan haluamaansa ruutuun.” (SHPJ 1988)

Punainen on tunnetusti sosialismin väri, mutta myös elämän ja veren väri. Tämä viimeinen on ko. teoksen tapauksessa yhtä tärkeää kuin ideologian synnyttämä assosiaatio. Nykyaikainen ihminen pitää ajatuksesta, että luonto on alistettu, meidän ei tule enää kamppailla jossain erämaassa henkemme edestä. Pikemmin ollaan jalomielisiä ja suojellaan (ei kovin menestyksekkäästi) niitä metsiä, joista vasta hiljattain ryntäsimme ulos. Toivoisin, että juuri elämän jatkuvuutta symbolisoisi tämä punainen viiva. Ihmistä voi rasittaa nälkä, luonnonilmiöt tai vaikkapa sosialismi, mutta se ei ole elämän loppu. Yleensä tulkitsetaan Topin kaulasta punaisena viivana virtaava veri luonnon mahtinäytökseksi (Laitinen 1994: 281), mutta elihän Topin veri hänen parissa eloonjääneessä lapsessaan edelleen. Elämän kulku ei ollut edennyt viivan loppupäähän.

Karhu on jo hyvin mutkikas symboli. Monet tutkijoista ovat omaksuneet käsityksen, että karhu tarkoittaa tässä yhteydessä Venäjän hallitusvaltaa, jonka yleinen symboli se on. Varmasti oli se myös Kiannon ajatus: romaanissa karhu jo itse tulee Venäjältä ja lopussa tuottaa päähenkilölle (Suomi) kuoleman (autonomian menetys, toinen sortokausi).

Nevala puolestaan taistelee tätä selitystä vastaan: “Karhulle ei kuitenkaan tarvitse etsiä mitään symbolista merkitystä. Itse asiassa se elää teoksessa omaa elämäänsä niin kuin Topi perheineen omaansa. Topin ja karhun elämänkulku vain sattuvat traagisesti leikkaamaan toisiaan. Aivan kuten Topi myös karhu yrittää keinolla millä hyvänsä pysyä hengissä.” (s. 187) En oikein pysty hyväksymään sellaista kannanottoa, koska jos karhun ainoa tehtävä romaanissa olisi Topin elämän lopettaminen sattumanvaraisesti, ei olisi mitään syytä kertoa pedosta ennen kuin vasta viimeisillä sivuilla. Jos “se elää teoksessa omaa elämäänsä” hänestä olisi voinut kirjoittaa aivan erillisen kirjan, jonka jossain vaiheessa mesikämmenen elämäntielle “sattuu” joku Topi.

Karhua on tulkitsettu myös luonnon vertauskuvaksi tapaan luonto versus ihminen. Mutta karhu voi symbolisoida jotain vieläkin kauheampaa kuin Venäjän valtaa tai luontoa: tiedotonta voimaa. Tiedottomalla voimalla ei ole itsetuntoa eikä sosiaalisesti hyväksyttyjä tai ymmärrettäviä toimintamotiiveja, joita etukäteen voisi aavistaa. Häneltä ei ole mitään ja sen takia kaikkea odotettavissa. Silti sitä voi suunnata, jos uskaltaa. Sillä perusteella karhu tiedottomana voimana symbolisoi agitaattorien hullaanuttamaa kansaa. Venäjällä johti se pari vuotta myöhemmin katastrofiin.

Ei ole mitään syytä jättää ottamatta huomioon vielä erästä karhun muinaista merkitystä (antiikkikansoille oli samanlaiseksi susi, jopa Zeus muutti itseään ajoittain sudeksi): toteemieläin, jota ei metsästetty, koska sille kuoleman aiheuttaminen oli tabu ja vaati hurjia määriä uhreja. Samalla sitä myös palvomisen ohella pelättiin - yhteyskohtia ristinuskon jumaluus-käsitteen kanssa. Karhuun liittyy kuvitelma voimasta, suuruudesta ja sen kanssa kontaktissa olleet perivät osan sen mahdista (mielenkiintoinen seikka tässä yhteydessä on Kiannon kirjailijan rooliasu: karhunhammas samettitakin rintapielessä. Kuva löytyy Nevalan kirjasta).

Miten saattoikaan erehtyä luulemaan, että romaani ei ole puhtaasti realistinen, jos russakat pitävät kokouksia ja pohdiskelevat maailman asioita. Ensinnäkin russakat eli torakat symbolisoivat köyhälistöä ja niiden vaatimatonta, jopa puutteelista elämää.

“- Mutta miksi jumalan nimessä meidän täytyy kärsiä tätä kaikkea kurjuutta? huudahti neljästoista.

- Siksi että olemme siinneet ja syntyneet liasta! vastasi viidestoista jylhästi. /…/

- Se lika on tullut ihmisistä itsistään.

- Niin, myönsi toinen, heillä siis on meitä kohtaan elättämisen velvollisuus.

- /…/ He inhoavat meitä sentähden että he meidän olemassa-olossamme näkevät oman kurjuutensa kuvastuksen.” (s. 59-60)

Tästä dialogista siis ilmenee, kuka on kuka: ihmisestä käy vain yläluokan edustaja, rikas ja sivistynyt ihminen. Köyhä ja tyhmä on kuin russakka ylhäisen keittiössä - se raivostuttaa, mutta siitä ei pääse helposti eroon.

Russakka symbolisoi myös ihmiskunnan kestävyyttä ja sen pysyvyyttä kaikista rasituksista huolimatta. Torakoiden syntyhistoria ulottuu 150 miljoonan vuoden taakse. Se laji on vanhimpia, joka on säilyttänyt geneettisen rakenteensa lähes muuttumattomana nykypäivään saakka. Heitä löytyy kaikista maailman paikoista Arktikasta Antarktikkaan.

Topin ja Riikan näkemät unet ovat tärkeitä sen takia, että niiden välityksellä lukija pääsee kurkistamaan henkilöiden sisäiseen maailmaan. Nevala on tutkimuksessaan omistanut Kiannon henkilöiden näkemille unille kokonaisen luvun “Unet maailmankuvan jäsentäjinä”. Koska tässä tutkimuksessa on kyse symboleista, ei eritellä unien sisältöä vaan katsotaan pikemminkin niiden merkitystä kokonaisuuden kannalta.

Miksi Kianto tarvitsi unia? Kuvailemaanko henkilöiden sisäistä kamppailua sosialististen aatteiden tuomassa sekaannuksessa? “Punaisessa viivassa päähenkilöiden unet rajaavat sen henkisen tilanteen, mihin uusi ideologia tunkeutuu.” (Nevala 1986) Toki sitä voi tulkita vieläkin laajemmin: ihminen epävarmuutensa kynsissä, hän etsii vastausta, etsii m e r k i t y s t ä maailman eri ilmiöille. Ihmisen jumalanpelko ja myös viha häntä kohtaan, tarvetta löytää sellainen herra, joka olisi suotuisampi ja jonka kanssa saisi tinkiä. Luonnonkansat yrittivät sitä (varmasti ne, jotka vielä ovat jäljellä, yrittävät edelleen) tuloksettomasti, seurasi pettymys ja etsintä jatkuu. Se on hyvä, sillä sokea, ehdoton usko on hedelmätön.

Koska tutkimukseni päämääränä on yrittää opastaa lukijaa lukemaan ko. teosta toisesta näkökulmasta ja näkemään sen ohella tai sisällä muitakin merkityksiä, olisi kai asianmukaista kertoa romaanin sisältö uudelleen edellisillä sivuilla esitettyjen merkitysten kautta.

Jos otaksutaan, että symbolit ovat Punaisessa viivassa kantavassa asemassa, on kaksi mahdollisuutta:

- joko luetaan sitä historiallisella taustalla ja hyväksytään vain nämä selitykset, jotka ovat mahdollisesti kirjailijan intentioiden mukaisia,

- tai heitetään kokonaan pois sen historiallinen tausta.

Ensimmäinen tapa lisää lukuelämykseen värejä ja toisin ajattelemisen kehotteen ja samalla teos ei menetä lähes mitään verrattuna sen kanonisoituun käsitykseen. Olkaamme rehellisiä: vuosisadan lopun lukijalle tämä teos on vieras, ei niinkään vastaavan historiallisen taustan takia, vaan enemmän sen kerrontatyylin ja ongelmanasetuksen takia.

Toinen tapa edellyttää dekonstruktiivista lähestymistä. “Dekonstruktiivinen kritiikki ylittää jatkuvasti rajojaan, siitä tulee “lukemisen allegoria”, luova virheellinen lukeminen, rinnakkainen kerronta. /…/ Se on fiktio kuten merkityskin.” (Blomstedt 1994: 230.) Sillä tavalla lukiessa joudumme tilanteeseen, jota voidaan tulkita kristillisen maailmankuvan “mainontana”: edessämme on romaani useata jumalaa palvelevasta ihmisestä, jonka tuhoksi koituu ristiuskonnon ensimmäisen käskyn rikkominen. Toisaalta käy ilmi, että elämä jatkuu siitä huolimatta, löytääkö ihminen jumalansa vai ei vai onko sitä oikeaa olemassa ollenkaan, maailmankaikkeus siitä vielä ei romahda. Elikkä yhteenlaskettuna hyvin liberaalinen näkökulma. Muistutettakoon, että Kiannon aikalaiset pitivät häntä teoksen ilmestymisen aikana punaisena.

LÄHTEET

Blomstedt, Jan 1994. Lugejate revolutsioon. – Kosmopoeetika. Vagabund

Kianto, Ilmari 1997. Punainen viiva. Otavan Kirjapaino. Keuruu

SHPJ = Suomen historian pikkujättiläinen 1988. Päätoim. Zetterberg, S. WSOY