Aina Homeroksesta saakka kertojat ovat tarvinneet sankarin, päähenkilön, johon keskittää kaikki ideansa. Erityisen usein on romaania Seitsemän veljestä verrattu edellä mainitun Homeroksen sekä Cervantesen pääteoksiin. Se on tietysti ymmärrettävää, sillä Shakespearen ohella nämä kaksi mestaria ovat eniten vaikuttaneet Kiven kirjailijapersoonaan. Silti tämä vaikutus ei ole ollut ratkaiseva, koska Kivi on antanut maailmalle aivan uudenlaisen päähenkilökäsityksen, josta seuraavaksi yritän antaa jonkinlaisen kuvan.

Renessanssikirjallisuudessa kuten myöhemmin romantiikassakin on kuvailtu myös sankarin “inhimillisiä” ominaisuuksia, kuten kateus, riittämätön itsehallinta jne. Antiikkikirjallisuudessakin jumallilla oli kaikenlaisia heikkouksia. Ihmisluonnehan on niin monimutkainen, ettei todellinen taiteilija voi jättää ottamatta sitä huomioon. Näin ovat esimerkiksi Odysseus ja don Quijote täynnä vastakkaita tunteita ja toimintatapoja. He aaltoilevat “pelkän ihmisen” ajattelutapojen ja korkeiden aatteellisten käsitysten välillä. Siten he ovat aika inhimillisiä. Siinä mielessä Kiven luodut sankarit eivät eroa. Mutta Kivi menee vielä kauemmas.

Kivi halusi kuvailla k o k o ihmismieltä ja hän ymmärsi, että ottaen suurennuslasin alle vain yhden karakterin hän ei selvisi tehtävästään. Näin hän perusti kokonaisen veljeslauman. Silti toimii romaanissa ainoastaan yksi sankari – kollektiivinen päähenkilö. Kiven tarkoituksena kai oli esittää jotenkin täydellinen asteikko ihmisluonteita ja samalla yleistää sitä ihmisluonteen perusolemukseksi.

II

Jotta saataisiin väitteestä perusteellisempi kuva, analysoidaan veljeksiä vähän tarkemmin.

Romaanin alussa kaikkien veljesten karakterit on jo “valmiita”, lukijalle ei kerrota, miksi toinen veli on juuri sellainen ja toinen tällainen. Heidän kehitys tapahtuu yhdessä. Jokainen veljeksistä edustaa aluksi jonkinlaista tyypillistä luonnetta. Juhani on jääräpäinen ja arvaamaton, Timo typerä, Aapo huumoritajuton moralisti jne. Ensi lukemalla suuri osa ihmisistä taipuu pitämään Eerosta, joka on nokkeluuden ja hauskuuden perikuva. Tarkemmin katsoen ilmenee, että kaikkien veljesten olemuksessa on aivan toisenlaisiakin vivahteita. Saattaa olla, että Kivi tarkoituksellisesti halusi lukijoitaan vähän ravistaa muistuttamalla, ettei kaikki ole aina niin kuin päältä näkyy.

Aluksi vähän askarruttaa, miksi Juhani ja Tuomas ovat melkein samankaltaisia. Mutta myöhemmin selviää, että Juhani on vain suurisuinen ja äkkipikainen, samalla kun Tuomas “odottaa vuoroaan”: kun hän viimein suuttuu, niin hän näyttää kaikille taivaan merkit. Toinen suuri eroavaisuus niiden kahden välillä on niiden sanan lujuus: Juhani toimii vain harvoin (vaikkapa) uhkauksiensa mukaan, mutta Tuomaksen sana pitää. Esimerkiksi seuraava dialogi näyttää, miten vähän perää on Juhanin uhkauksilla:

Juhani: Se on lukkari. Minä sivuun häntä hieman.

Tuomas: Pois, sanon minä.

Juhani: Älä astu tielleni nyt. Minä rakastan sinua, Tuomas veljeni.

Tuomas: En päästä sinua tekemään hirmutöitä. /…/ Tule!

Juhani: Hellitä! Mitä pelkäät sinä hirmutöitä? Hänet otan vain koreasti Polvilleni, nostan ylös takkinsa pitkät liepeet ja nassielen häntä paljaalla kämmenelläni, ja totta on tekevä tämä kämmen. Hellitä, armas veljeni, muutoin sydämmeni halkee kuin Korkin säkkipilli. Hellitä! Sinä näet kuinka pääni höyryy.

Tuomas: Olemmepa ikuiset vihamiehet, ellet tottele minua nyt. Huomaa mitä sanoin.

Juhani: Mennään sitten. Mutta enpä suostuisi tähän, jos en sydämestäni sinua rakastaisi.

Tuomaksen ansiosta Juhani saa oivan mahdollisuuden leikkiä kovaa miestä, joka niin ilmiselvästi haluaisi “sivuta” lukkaria, mutta kaikkivoittava velirakkaus estää häntä.

Juhania ja Tuomasta vertaillen voi päättää, että vaikka heissä on samankaltaisuutta ja myös täydellisiä vastakohtia, niin kaikki nämä piirteet voivat esiintyä samassa ihmisessä, ja kasvatuksesta, temperamentista sekä tilanteesta riippuen toinen saa vallan. Toisin sanoen ne ovat ihmisluonteelle ominaisia piirteitä.

Vielä eräs Juhanin ominaisuus on hyvin olennainen – hänen herkkyys mielenmuutoksille. Vaikka joskus niitä ihmisiä, jotka helposti vaihtavat mielipiteitään nimitetään “tuuliviiriksi”, on se silti merkki ihmisen kyvystä oppia ja mukautua uusiin olosuhteisiin. Mielipiteen muutos ei vielä tarvitse koskea periaatteita! Itse asiassa on ihanteellista, jos ihminen ymmärtää toisten ihmisten kantaa ja osaa löytää sieltä jotakin arvokasta ja miksipä ei itselleen esimerkillistä. Juhanihan usein suorastaan hyötyy siitä.

Aapo muistuttaa jotenkin valaistusaikaista hahmoa, joka kertoo, kommentoi ja moralisoi. Hänen sisämaailmansa ei kamppaile yhtä loputtomasti kuin Simeonin. Heitä yhdistävä piirre on moralisointi, mutta kun Simeonin jumala on jotenkin abstraktinen, niin Aapon käsitykset ovat puhdasta moralisointia, mikä voi samalla olla sekoitus sekä jumalansanasta että kansanviisaudesta. Hänen neuvonsa johtuvat pikemmin tuomarin- kuin jumalanpelosta. Toisaalta Aapo edustaa veljesten yhteiskunnallista omatuntoa. “Sosiaalisuus, moralismi ja taipumus eepillisyyteen ovat hänen pääominaisuuksia.” (Koskimies 1934).

Hänen luonteen vastakkaisuus piilee siinä, että vaikka hän onkin moralisti, hän on samalla hyvin taipuvainen. Hän ikäänkuin epäilee kannaottojensa pätevyyttä. Esimerkkinä siitä voisi olla tapaus, jossa veljekset pitkän tuumailun jälkeen päättävät muuttaa Impivaaraan. Aapo vastustaa sitä kaiken aikaa (“Eikö käsittäisi meitä sielläkin esivallan koura?” – taas todiste voimakkaasta virkamiesten pelosta), niin lopuksi hän toteaa:

“Te muutatte, ja minäkö jäisin tähän yksinäiseksi hongaksi Jukolan pihalle? Ah! Kovin lujasti ovat olentoni kaikki juuret ja oksat yhtyneet teidän piiriinne. Olkoon menneeksi, ja toivokaamme parasta tästä retkestämme. Minä seuraan.”.

Sen sijaan hän olisi voinut perusteellisella tavalla puhua veljillensä järkeä. Samoin hän antoi periksi myös silloin, kuin veljekset päättivät paeta lukkarista. Jos kuvitellaan todellisuudessa sellaista ihmistä, joka totisesti ajaa omaa moralisoivaa linjaa ja saman tien kykenee siitä luopumaan, koska suurin osa näin haluaa, niin ainoastaan muistuu mieleen huono poliitikko, jolla ei ole omaa mielipidettä. Siinä suhteessa Aapon sanat ja teot tuntuvat joskus vilpillisiltä, paitsi opettavaiset tarinat, joita hän aika ajoin kertoo. Hänellä on hyvää verbaalitaju ja hän analysoi jopa toistenkin puheita, etenkin Eeron, jos muut veljekset eivät ymmärrä “sen turvikon ja peukalon, sen pikkunappulan” sanomisia.

Hyvä ominaisuus Aapossa on kuitenkin hänen ikuinen tähtäys johonkin korkeampaan, saavuttamattomaan. Se tekee hänestä vähän don Quijoten kaltaisen, vaikka Cervantes on kuvaillut sankariansa groteskisemmin. (Koskimies 1934). Mutta hyvä on tuo ominaisuus siinä mielessä, että se ilmaisee täysarvoisen ihmismielen erästä tärkeätä piirrettä: tyytymättömyyttä olemassaolevaan, jo saavutettuun. Ihminenhän aina pyrkii eteenpäin, asettaa itselleen uusia päämääriä ja vaikka ne olisivatkin joskus saavuttomattomia, niin ihminen ainakin kehittyy tiellään päämääriään kohti.

Seuraavaa veljeksistä, Simeonia, on joskus tulkitsettu Kiven alter egoksi. Kieltämättä voi löytää hänen luonteestaan hieman sairaalloisia piirteitä (kaiken lisäksi myös juoppous). Hänen sielunsa kahteenjako kertoo sekä ihmiskunnan kehityksen ikuisesta dilemmasta (sielu/henki versus ruumis) että Kiven yliluonnollisesta tiedostuskyvystä, ottaen huomioon hänen oman mielenterveystilansa (tässä yhteydessä en haluaisi puhua siitä nerokkuuden ja hulluuden kliseestä, sillä minusta tämä sanonta tekee ihmisestä jotenkin aliarvoisen: kuin hän itse ei voisi päättää, mitä hän luo).

Simeonin hahmossa on kuvailtu koko ihmisluonteen heikkuus ja vahvuus. Ihmistä erottaa eläimistä jumalankaipuu ja ihmistä yhdistää eläimiin lihaisuus (Simeonin tapauksessa se ilmenee alkoholismissa). Niiden kahden voimakkaan tunteen tasapainossa pitäminen on kristillisen yhteiskunnan yksi raskaimmista ja miltei pääasiallisimmista tehtävistä. Simeonin “lapsuudentraumalla”, joka tarkoittaa sitä, että hän on ollut lapsuudessa liian pehmeästi käsiteltävää ainesta “sen isolukijan paimen-ukon, sen puna-silmän, liuhaparran Tervakosken Tuomaan” käsissä (Koskimies 1934), Kivi tekee pilaa raamatullisen maailmankatsomuksen perusteesista, joka väittää kaiken olevan Jumalan työtä ja joka ei tunnusta evoluutiota. Jos ihminen ei ole evoluution tulos, miksi hän sitten muistuttaa joskus jopa käyttäytymiseltään eläinkuntaa? Tiedetäänhän, miten Kivi suhtautui kirkkoon ja heränneiden liikkeeseen. Sillä aikaa (7 vuotta), kun hän asui Charlotta Lönnqvistin kotona Siuntiossa, hän ei käynyt kertaakaan (!) Siuntion kirkossa. (Meri 1975).

Simeoni taitaa olla traagisin hahmo, koska hän ei ymmärrä sielun ja ruumiin edeltämäärättyä yhtäläisyyttä. Silti on kovin rohkeaa etsiä Kiveä ja Simeonia yhdistäviä piirteitä, sillä kirjailijan, joka kirjoittaa itsestään (paitsi muistelmissaan) voi jo kysenalaistaa.

Timo on täysi realisti, joskus jopa suututtavasti maallinen. Toisaalta se on hyvää, koska hän ottaa aina huomioon todelliset olosuhteet. Hän saattaa kyllä olla vähän typerä (esimerkiksi jättämällä tikapuut kuoppaan, jonka pohjassa makaa pyydystetty susi), mutta se ei häiritse, sillä sen korvaa Kiven antama humoristinen sävy. Hänellä, kuten kaikilla veljeksistä, on myös toinen puoli: hän taipuu aika ajoin kuvitteellisuuteen. Mutta hänen mielikuvituksensa laatu on realistinen, hän lähtee aina olemassaolevasta. Aika hauska esimerkki siitä, miten Timon mielikuvitus toimii, on kohdassa, jossa veljekset pohtivat oikeuden ja totuuden kysymyksiä:

“Koko keräjäkunta, ja itse tuomari etunenässä, astuu ulos pihalle, jossa komsarjus eli jahtivouti soittaa ankaran suurta koivutorvea, jota kutsuttaisiin keräjätorveksi; sitä hän soittaisi toitottaen muutaman kerran ja pitäen sen kitaa kohden Herran korkeutta. Mutta silloin aukenis taivas ja oikeuden enkeli ilmestyisi kaikelle kansalle, kysyen korkealla äänellä: “mitä komsarjus tahtoo”, mutta häneltä kysyisi komsarjus takaisin korkealla huutavalla äänellä: “onko kannustettu miesi viaton vai syyllinen?” Nytpä kirkastettu enkeli antaisi vastauksen, jonka oikeutta ei kenenkään tarvitsis epäillä ja jonka mukaan tulisi miestä joko päästää Herran huomaan tai sukia oikein aika lailla.”.

Merkillistä on se, että Kivi panee juuri Timon laulamaan kaunista Oravan laulua. Onko tämäkin kirjailijan keino muistuttaa meitä ihmisluonteen monipuolisuudesta ja arvaamattomuudesta?

Laurin tärkeimpiä ominaisuuksia on hänen kyky arvioida tilanteita etukäteen. Hän on se, joka ehdotta pakenemista Jukolasta ja sanoo, että on jo miettinyt kaiken valmiiksi. Laurin osaksi on myös veljilleen järjen puhuminen. Hän tuo tasapainon siihen moniväriseen ja riehuvaan veljeskuntaan. Muuten hän on vaiteilias, luonnosta pitävä mies, jonka “kääntöpuoli” saa vallan vasta humalassa: sitten hän laulaa jopa lorulauluja.

Koska me puhumme veljesten ominaisuuksista, ei saa jättää ottamatta huomioon, miten Lauri Hiidenkivellä luonnehti veljiään ollessaan humalassa:

“Pidänpä sinusta [Tuomaksesta], sinusta ja pikku-Eerosta. /…/ Mitä on Jukolan Jussi? Häyrypää kukko; nuijapää sonni. /…/ “Jolla on korva, hän kuulkoon”, saarnaa Aapo, se Jukolan pyhä Paavali. /…/ Simeoni, se imeläsuinen “terverabbi”. /…/ Mitä mököttelee Timo, se Jukolan hallavasilmäinen vuohipukki. /…/ Tuomaspoika on kirves jalo, vakaa, miehukas ja tuima, mutta pikku Eero-putikkani tuossa on pieni, terävä ja naseva veistinkirves. /…/ Eero veistelee, mutta hänellä on miehen sydän. /…/ Sinä [Simeoni]? Voi veikkoseni! Rupeaisitpa katkerasti itkemään jos näkisit jotain, jota likat eivät juuri näytäkkään tuommoisille nurru-pojille kuin sinä.”

Ja sitä kaikkea sanoo Lauri, joka muulloin puhuu vain, jos pakotetaan! Mutta hänen sanoissaan on perää, tämän tiraadin kautta hän voittaa lukijan sympatian, sillä hänen vaiteliaisuuden takia lukijalla ei ole aikaisemmin ollut mahdollisuutta luoda hänestä kunnon kuvaa. Laurin näkemys vastaa aika lailla lukijankin näkemystä. In vino veritas…

Ihmismielen kannalta on samoin: jos kaiken aikaa täytyy pitää kaikki käsitteet, mieltymykset ja loukkaukset kätkettyinä ja jos sitten tippuu maljakkoon tuo viimeinen pisara tai on muuten pakko ilmaistaa itseään, niin ihminen, olkoon hän muuten niin pidättyväinen kuin tahansa, sanoo suorat sanat. Etenkin vähäpuheinen ihminen, etenkin juovupäissä.

Pikkuveli Eero on mitättömästä koostaan huolimatta (tai juuri siksi) suuri intrigantti. Hänen voimansa piilee älynsä joustavuudessa. Varmasti hän potee alemmuudentunnetta ja se ei ole mikään ihme. Häneen suhtaudutaan kuin pikkuveljeen ikään: eihän hänestä tulee koskaan aikaihmistä. Juhanin kanssa hänellä on koko ajan joku kina käsillä. Koska Juhani ei osa vastata Eeron pureviin sanoihin, hän yrittää kostaa ruumiinvoimilla.

Eeron lempiharrastuksia on yllyttäminen. Hän on hauska ja sanoissaan osuva, mutta kaikkea sitä peittää ilkeä ironia. Hän on vaarallisempi kuin metelöiva Juhani tai harvoin kiivastuva Tuomas. Eero on sisukas, mutta hänestä löytyy synnynnäistä kiukkuutta. Siltä pohjalta voi sanoa, että hänessä on kaikki aiheet sekä hyvään että pahaan (itsekkyys ja tietynlainen pahasuopuus). Hän leikkii sanoilla ja ikävä kyllä myös toisten tunteilla. Joskus voi jopa jäädä vaikutelma, ettei hän välitä veljistään.

Todellisuudessa hänenkaltaiset persoonat ovat hyvin mielenkiintoisia. Koskaan ei voi ymmärtää heitä loppuun saakka tai olla varma, että he vastaavat toisten ihmisten odotuksiin. Ja aina nousee kysymys siitä, että jos heille on annettu tuollainen älykkyysmäärä, siis eikö juuri siksi, että he voisivat pitää vähemmän arvokkaita luonnepiirteitään kurissa. Saatta olla, että Kivikin pohti sankarinsa välityksellä samaa asiaa: antaako loistavampi äly oikeuden halveksia vähäosaisempia.

Itse asiassa tämä on myös ihmisluonteen tärkeä osa. Ihmiselle on annettu älyn välityksellä kieli käytettäväksi, mutta ihmisen pitää tietää, mihin tarkoitukseen sitä saisi käyttää. Voi olla, että aikaisemmin, kun ihmiset elivät etiketin kahleissa, joka ei antanut heille mahdollisuutta sanoa kaikkea, mitä mieleen juolahti, he olivat sen takia enemmän stressaantuneita, mutta samalla enemmän suojattuja loukkauksilta.

Siten voi sanoa, että jokainen veljeksistä edustaa jonkinlaista yleistä luonnepiirrettä sen monimutkaisessa esiintymismuodossa. Luultavasti meissä jokaisessa on jotakin kustakin heistä ja riippuen taipumuksistamme muistutamme yhtä tai toista veljeksistä vähän enemmän.

III

Kertomus seitsemästä veljeksestä on ihmisen (human) kehityksen tarina. Yhden polven ikä on liian lyhyt kuvamaan vuosituhansien tapahtumia. Kiveltä on silti onnistunut supistaa se jopa kymmeneen vuoteen. Veljesten henkinen murrosikä saapuu paljon myöhemmin kuin fyysinen (kirjan alussa on vanhin, Juhani, jo kaksikymmentäviisivuotias) – sama juttu koskee myös ihmishistoriaa. Metsissä asuneiden esi-isiensä tavoin hekin kokevat tämän vaiheen, sitten he menevät sotaväkeen, mikä muistuttaa keskiaikaista ritari-ihannetta ja muuttavat viimein takaisin yhteiskunnan pariin, ottaen omakseen sen traditiot. Se ei olisi onnistunut ennen, koska he eivät ymmärtäneet sen tarvetta eikä sitä, mille se perustuu. Mutta kun he olivat läpäissyt kaikki ihmishistorian vaiheet, tuntui yhteiskuntaelämä ihan järkevältä ja jopa ainoalta normaalilta tavalta.

Paitsi Simeonin he kaikki menivät naimisiin (Sõnajalgit ovat Timon ja Laurin tapauksen virolainen versio). Jos he edustavat yhtä persoonaa, niin Simeoni on tämä osa ihmisestä, josta toiset eivät tiedä mitään ja joka siten säilyttää ikuisen vapauden ja koskettomuuden. Aapo ja Eero ottavat vastaan yhteiskunnalliset tehtävät – ihmisen tarve olla sosiaalisesti hyväksytty ja tarpeellinen. Yleensä ottaen kaikista siis tuli kunnon miehiä.

Aikoinaan toi Pushkin ensimmäisenä teatterihistoriassa näyttämölle kansan kuin itsenäisen roolihenkilön, sankarin. Pushkinin kansa, tai oikeammin rahvas edusti Boriss Godunov-näytelmässä täysoikeudettua roolia muitten roolien joukossa. Kiven kollektiivisankari on päinvastoin pienistä osista muodostunut mahtava yksikkö.

Tämä yksikkö on ihmismielen tarkka leikkauskuva ja Kiveltä ei ole jäänyt mikään huomaamatta. Vaikka edellisestä saattoi jäädä vähän pessimistinen vaikutelma, on siihen kaksi syytä:

Halusin edellisellä vain näyttää, että minusta kaikki on paljon mutkikkaampi ja on suorastaan rikollista alentaa Kiven nerokkuus näin mitättömälle tasolle. Jos hän olisi halunnut vain kertoa tarinan seitsemästä kummallisesta miehestä, hän olisi kertonut sen naapurilleen eikä olisi viitsinyt rupea sitä kirjoittamaan, ja sen lisäksi vielä vähintään kolme kertaa uudelleen kirjoittamaan. Tietenkin on Seitsemästä veljeksestä satoja tulkintoja enkä tavoittele originaalisuutta, sillä itsekin olen saanut vaikutuksia Koskimiehen (1934) käsityksistä. Myös Levola (1990) yhtyy tähän yksihenkilöiseen teoriaan: “… soveltaen voisi sanoa että ‘Seitsemän veljeksen’ lukija voi löytää veljeskatraasta melkoisen ihmismielen kokokuvan.”

Jos otaksutaan, että Kivellä olikin jo kirjoittaessa tavoite tarjota lukijoilleen koko ihmismielen katsausta, niin oli hyvinkin nerokasta valita päähenkilöksi tämä seitsenpäinen hahmo, sillä yhteen sankariin hän ei olisi millään pystynyt sijoittamaan kaikkia eri variantteja, joita todellisuudessa esiintyy. Kuten hyvin harvinainen on esimerkiksi “puhdasverinen” melankolikko tai koleerikko, samoin tapaa harvoin myös kaikkiin ominaisuuksiin vastaavaa Tuomas-tyyppiä tai Lauri-tyyppiä. Luodessaan kollektiivihenkilön Kivi vältti yksipuolista kuvailumallia. Kuvaessaan yhtenäistä henkilöänsä eri persoonien kautta, hän laajensi sillä keinolla kenttaa vieläkin, koska nyt oli hänellä mahdollisuus näyttää ihmismielen monipuolisuutta ja vastakohtaisuutta.

IV

Jos tekisimme nyt yhteenvedon eri veljesten eri luonnepiirteistä, niin Juhani, vanhin, käyttäytyy kuin pikkupoika, Tuomas on pidättyväinen, muttei loppuun asti, Simeonissa taistelee jumalankaipuu lihan heikkouden kanssa, Aapon moralisti-asenne vaihtelee hyväksytyksi tulemisen kanssa, Timon realisti-imago lupaa itselleen joskus lyyrikon mainetta, Laurilla olisi niin paljon sanottavaa ettei sanotuksi saa, paitsi juovupäissä, Eero käyttäytyy kuin joku pikku Hitler, jonka älykkyys huimaa häntä itseääkin ja jonka alemmudenkompleksista johtuva henkinen herkkyys ilmenee välinpitämättömässä suhtautumisessa toisiin ihmisiin.

Jos on olemassa joku ihminen, joka voi väittää, etteivät kaikki nämä edellämainitut ominaisuudet jollain tavoin heijastu hänessä, sitten minäkin haluaisin tutustua sellaiseen ihmeolentoon.

Siksi korostan nyt, että tuo pessimistinen vaikutelma, joka esseen alussa olisi voinut jäädä, on vain näennäinen. Todellisuudessa ihmisluonne onkin sellainen – Kiven tarjoaman muodon mukaisesti hauska ja sisimmältä pirullisen toisenlainen.

LÄHDELUETTELO