Naiskuva K. Utrion historiallisissa romaaneissa

12.03.1999

I

Kaari Utrio on syntynyt vuonna 1942 ja valmistunut Helsingin yliopistosta historian maisteriksi. Hän on hyvin suosittu viihdekirjailija ja ansainnut työllään myös valtion kirjallisuuspalkinnon. Tässä esseessä katsotaan tarkemmin hänen historiallisia romaaneja Vehkalahden neidot (1971), Aatelisneito, porvaristyttö (1974) ja Katariinan taru (1981).

Utrion historialliset romaanit ovat tarinoiltaan aika kaavamaisia: päähenkilöinä ovat naiset, jotka aina valitsevat aluksi väärin ja joita sitten todellisten miesten täytyy pelastaa, jotta he ymmärtäisivät erehdyksensä. Toisaalta suomalaisessa kirjallisuudessa happy end -tarinat ovat harvinaisia ja tämä voi selittää Utrion romaanien suurta suosiota. Mutta se ei tietenkään ole ainoa syy. Se mikä niissä kiehtoo on kirjailijan mukaansatempaava kerrontatapa sekä syvä historiantuntemus.

On suorastaan hämmästyttävää, miten hyvin hän tuntee keskiaikaisia tapoja ja kuinka mielenkiintoisesti hän välittää niitä lukijoilleen.

II

Kyseessä olevista romaaneista varhaisinta aikakautta – 1327-1350, jota Suomen historiassa nimitetään sydänkeskiajaksi – käsittelee Katariinan taru. Se on kirja nuoresta naisesta, joka joutuu miniäksi kiukkuisen suvun keskelle. Hänen miehensä on soturi, joka elää omaa elämää Viipurin linnassa ja käy kerran vuodessa siittämässä vaimolleen uuden lapsen. Viimein mies kuolee yritettyään tappaa Katariinaa ja naisesta tulee juopon, mutta muuten hyväsydämisen taiteilijan vaimo. Puolisot loittonevat toisistaan kunnes ruton tuoma kauhu ja suru yhdistää heidät taas.

Kuninkaana oli silloin Maunu Eerikinpoika, jonka aikana Suomea alettiin katsoa selvästi sekä kuninkaan että laamannioikeuden kannalta omaksi kokonaisuudekseen. Näin olleen alkoi Suomi maana hahmottua (SHPJ 1988). V. 1348 Maunu aloitti Novgorodia vastaan sodan, jolle annettiin ristiretken luonne. Utrion romaanissa myös Katariinan juoppo aviomies osallistuu retkeen ja löytää sen kautta itsensä ja tulee ymmärtämään mitkä asiat ovat hänelle elämässä tärkeitä.

Vehkalahden neidot –romaani kertoo kahden sisaruksen, Margareetan ja Hellekan kohtalosta 1400-luvun Suomessa. Margareeta on nainen, joka itsekään ei tiedä mitä hän elämältään haluaa: hän menee naimisiin yhden miehen kanssa, rakastelee toisen kanssa ja rakastaa kolmatta. Helleka puolestaan haluaa mennä luostariin, mutta tekee lapsen jonkun papin kanssa. Tarinan loppu on odotetusti onnellinen - molemmat saavat itselleen miehet, jotka ovat halunneet heitä jo kymmenen vuotta jolloin tytöillä oli muuta puuhattavaa.

Vehkalahden neidot –romaanin tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1455-1469. Siihen aikakauteen mahtuvat unionikamppailut. Jo 1430-luvulla alkoivat ruotsalaiset kapinoida tanskalaisia ja unionia vastaan. Suomelle oli unionin alkuaika suotuisaa nousukautta (mm alettiin Turussa leimata omaa rahaa) ja lisäksi voimakkaan liiton toivottiin antavan entistä suuremman ulkonaisen turvallisuuden itään nähden (Huttunen 1974: 52). Mutta jos aluksi suhtauduttiin Suomessa unioniin myönteisesti, niin 1400-luvun puolivälistä tilanne muuttui. “Suomesta tuli lähinnä pelinappula monivaiheisessa valtapoliittisessa kamppailussa. Suomenkin läänien omistamisen avulla kilvoiteltiin johtoasemasta Ruotsin valtakunnassa ja koko unionia koskevissa ratkaisuissa. Lopulta Suomi tuli temmatuksi aivan keskeisesti mukaan Tanskan ja Ruotsin sotaiseen välienselvittelyyn.” (SHPJ 1988: 107). 1448 Kaarle Knuutinpoika valittiin Ruotsin kuninkaaksi, mutta 1465 arkkipiispa Jöns Pentinpojan johtama “piispojen vallankaappaus” pakotti Kaarlen luopumaan kruunusta ja hänet karkotettiin Suomeen. Samana vuonna otti Eerik Akselinpoika Turun ja kaksi vuotta myöhemmin Tukholman valtuunsa ja hän tuli nimitetyksi valtionhoitajaksi. Tämä käänne johti siihen, että Ruotsin mahtavat kutsuivat Kaarlen takaisin valtaistuimelle (SHPJ 1988). Kaikki nämä piispojen ja kuningaitten väliset yhteenotot vaikuttivat siis suuresti myös Suomeen. Tässä Utrion romaanissa historialliset tapahtumat eivät heijastu niin selvästi kuin muissa käsiteltävissä kirjoissa, mutta sitä enemmän se kuvaa aikakaudelle ominaista yleistä epävarmuutta.

Aatelisneito, porvaristyttö on kirja kahdesta raskaan elämän kokeneesta naisesta, joita yhdistää mies, joka toista rakastaa ja toista säälii. Eletään 1500-lukua, suurten murrosten kautta. Tapahtumia kuvataan enemmän historiallisella taustalla kuin edellisissä romaaneissa, useat sivuhenkilöt ovat tuon aikaisia vaikuttajia. Aatelisneito Margareeta Eerikintytär Vaasa, kuninkaan sisar, rakastaa samaa miestä kuin hänen veljensäkin. Porvaristyttö Ursula Särkilahti haluaa tietenkin taas vääriä miehiä kunnes “tämä oikea” pelastaa hänet noitasyytteestä. Noitasyyte oli tuolloin hyvin vakava asia ja tavallisesti siitä hengissä ei selvitty.

Kirja alkaa Tukholman verilöylyn tapahtumien taustalla ja loppuu kreivisodan (1534-1536) merkeissä (Viipurin linnalääni, jota hallitsi Hoian kreivi Juhana, liittyi sotaan Ruotsia vastaan ja menetettyään kuninkaan pikantilla tavalla ansaitun suosion, pakeni Saksaan). Margareeta kuolee Tallinnassa unohdettuna ja hyljättynä, mutta lopultakin vapautuneena hirveän miehensä Hoian kreivin lumouksesta, Ursula puolestaan löytää onnensa Viipurin varakkaimmasta talosta.

Käsiteltävä ajanjakso on vuodet 1523-1536. Kesäkuun 6. päivänä 1523 valitaan Ruotsin kuninkaaksi Kustaa Vaasa. Suomi oli ollut Tanskan kanssa rintamassa Ruotsia vastaan, mutta Kustaa Vaasan noustua valtaistuimelle tanskalaiset poistuivat Ruotsista ja Eerik Fleming valtasi Suomen. Sen mukaan väistyivät sekä Ruotsista että Suomesta myös hansakauppa ja katollinen kirkko. Keskiaika päättyi (SHPJ 1988).

Aatelisneito, porvaristyttö –romaani on mielestäni kaikkein kiinnostavin niistä kolmesta teoksesta. Kuten jo edellä mainittiin sivuhenkilöstö käsittää monta historian suurmiestä. Erittäin mielenkiintoisesti on kuvattu homomielistä kuningasta, jonka taipumukset koituvat kohtalokkaiksi hänen sisarelleen. Joukossa ovat myös kreivi Juhana, Petrus Särkilahti (Ursulan veli), ensimmäinen avioitunut pappi Suomessa, joka toi tänne uskonpuhdistuksen ja vaikutti Mikael Agricolan myöhempään toimintaan, sekä nuori Per Brahe.

III

Mainittujen kolmen romaanin avulla saa hyvän kuvan keskiaikaisen naisen koko elämänkaaresta ja siitä, millaisessa asemassa nainen silloin oli mieheen katsottuna.

Suhtautuminen naisiin lähti Tuomas Akvinolaisen käsityksestä, että nainen oli Jumalan erehdyksessä luoma epämuoto. Hän oli alempi olento kuin mies ja koska naiset itsekin nurkumatta hyväksyivät sen käsityksen niin itsenäisiä naisia tuolloin ei löytynyt. “Naisen järki oli heikko ja sekava niin ettei häntä voinut pitää kyvykkäänä huolehtimaan itsestään vaan miesten oli kannettava häntä taakkanaan.” (Utrio 1981: 179)

Aluksi oli nainen isänsä, myöhemmin miehensä alainen. Jos niitä kumpaakaan ei enää ollut, sitten naisen lähin sukulainen kantoi hänestä huolen. Jo lapsuudesta asti naiset saivat kokea mitättömyyttään. Ensinnäkin tyttölapsella ei ollut mitään arvoa, hänestä tuli hyödyllinen vasta silloin, kun hänet naitettiin hyvin, mikä tarkoitti sitä, että isä pystyi avioliiton solmimisen kautta kartuttamaan suvunsa vaurallisuutta. Naittaminen oli ainoastaan isän asia ja “nainen ei missään iässä voinut holhoojaansa kuulematta valita miestä itselleen” (Utrio 1974: 149). Näin olleen nainen avioitui vain harvoin rakastetun miehen kanssa.

Vaimoksi tultuaan alkoi naisen elämän yksitoikkoisin jakso, joka koostui raskauksista ja synnytyksistä tai keskenmenoista, jotka raskaan työn ja jokapäiväisen ryyppäämisen takia olivat hyvin tavallisia. Synnytyksen jälkeen nainen oli saastainen jolloin hänet uskottiin olevan erikoisen altis paholaiselle ja kukaan ei halunnut olla erikoisemmin tekemisissä hänen kanssaan. Voi ainoastaan kuvitella sellaisen suhtautumisen vaikutusta vastasynnyttäneen naisen psyykkeeseen. Kuuden viikon kuluttua hänet kirkotettiin ja hän oli taas valmiina hedelmöittäväksi. Sama kierros alkoi uudestaan. Naisen tehtäväksi luettiinkin vain lapsien synnyttämistä miehen suvulle – “Sinun lapsesi kuuluvat miehesi suvulle, eivät sinulle” (Utrio 1981: 139) – ja kaiken lisäksi oli naisella oikeus olemassaoloon vain poikalasten, perillisten kautta.

Aadamin ja Eevan tarun mukaan tiedettiin myös, että perisynti on naisessa tämän onnettoman omenan takia suurempi kuin miehessä. “Sen tähden voi nainen saavuttaa iankaikkisen elämän vain nöyryyden, siveyden ja lasten synnyttämisen kautta. Naisen liha on himokas ja tarvitsee alituista kurittamista: ei mikään ole pahempaa kuin röyhkeä nainen, joka kuvittelee itsensä miehen vertaiseksi.” (Utrio 1974: 81) Ja sitä kuritusta harjoiteltiin miltei joka päivä sekä kartanoissa että savupirteissä, syynä naisen heikko luonto, ja vaimon tuli pieksemisestä huolimatta pitää miestään arvossa sekä itsensä että muitten silmissä, siitä ei saanut millään valittaa. “Pelätä vaimon piti, mutta ei vihata.” (Utrio 1981: 119)

Naisilla ei ollut minkäänlaisia oikeuksia, toisin sanoen he olivat miehiensa orjia. Vaimon oli aina seurattava miestään – jos mies antoi seurata – ja hänen tuli seisoa miehensä rinnalla vaikka kuoleman edessä, mutta toisaalta oli aivan tavallista, että ruton isketessä miehet jättivät äitinsä, vaimonsa, lapsensa, etteivät saisi tartuntaa. Naiselta vaadittiin sokeaa uskollisuutta miehelleen, mutta miehen piti olla uskollinen vain kuninkaalle ja lääninherralle, ei missään tapauksessa vaimolle. Huorintekokin oli aina naisen syytä, vaikka siihen tarvitaan kahta ihmistä, ja mies luki itselleen oikeudetuksi tappaa uskoton vaimo joka tahrasi hänen kunniansa (ks Katariinan taru).

Jos vaimo kuoli, mies peri vaimonsa ja katsoi jostakin “uuden poikimiskykyisen naisen” (Utrio 1981: 160), ellei hänellä ollut sitä jo ennestään. Nimittäin jos vaimo sairastui eikä kyennyt täyttämään aviollisia velvollisuuksiaan, mies saattoi ottaa itselleen uuden puolison. “Tämä tietysti edellytti, että tauti oli kuolemantauti ja että edellinen vaimo ruokittaisiin hyvin ja pidettäisiin lämpimänä /…/ olkoonkin, ettei siitä olisi enää mitään hyötyä.” (Utrio 1971: 14)

Naisella ei saanut olla myös minkäänlaista omaisuutta, se siirtyi luonnolliseen tapaan miehensä suvulle kuten lapsensakin. “Naisen ei pidä käsitellä omaisuutta, siihen hänen heikko järkensä ei riitä.” (Utrio 1981: 61)

Kaikkein vaikeampi oli olla talossa miniänä. “Nuorin miniä [oli] piikojakin halvempi, määrätty raatamaan aamusta iltaan ja tottelemaan anoppia kuin orja.” (Utrio 1971: 135). Miniä nousi kylmässä aitassaan töihin jo puolesta yöstä, herätti piiat ja rengit, lämmitti naistentuvan, keitti anopilleen puuroa ja meni itse tekemään aamuaskarruksia. Hän ei saanut puhua tuvassa kovalla äänellä, hän sai käydä pöytään vasta kun muut olivat syöneet jne. Hänen täytyi niellä kaikki anopin ja talontyttärien puoleiset loukkaukset eikä hän voinut turvautua edes mieheensä, sillä miehille katsottiin alentavaksi sekaantua naisten riitoihin. Vain vanhanpiian osa niinä aikoina vielä kovempaa, hänen asema ei ollut koiraa parempi, hän nukkui nurkassa oljilla ja häntä kidutettiin sanoin ja teoin.

Naisen asemaa vaikeutti vieläkin enemmän vallitseva kaksoismoraali. Röyhkein esimerkki siitä olivat papit jotka, vannottuaan selibaatti-valan ja saarnaen siveellisyyttä, asuivat yhdessä emännöitsijöidensä kanssa ja tekivät heille laumoittain lapsia. Mutta tämän forsian asema oli täysin turvaton, sillä avion ulkopuoliset lapset luettiin äpäriksi ja jos pappi kyllästyi forsiaansa, hänellä oli oikeus heittää nainen lapsineen talosta ulos eikä kukaan halunnut suojella synnissä elävää naista. Näin tapahtui esim Vehkalahden neidot -romaanissa ja forsialla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä lapsineen jokeen.

Lesken säätyä pidettiin autuaaksi, se oli “neitsyyden jälkeen naiselle paras olotila.” (Utrio 1981: 189) Mutta jos leski oli vielä tarpeeksi nuori, niin silloin hänet yleensä pyrittiin naittamaan jonkun muun suvun elätettäväksi, koska “ei mikään suku halunnut elättää hyödytöntä leskeä” (Utrio 1981: 158). Ainakin jää vaikutelma, että leskenä oli naisella silti jonkinlaista sanavaltaa omiin asioihin ja hän oli yhteiskunnallisesti enemmän arvostettu.

IV

Utrio kirjoittaa naisista ja naisille. Hänen miessankarinsa ovat stereotyyppisiä. Hyvät miehet ovat loppuun saakka uskollisia ja luottamuksellisia, pahat puolestaan jo alusta asti täysin vastenmielisiä. Naisia hän on kuvaillut vivahteikkaammin. Lukijalla on mahdollisuus tarkkailla heidän kehitystarinaansa: aluksi he valitsevat aina väärin, joutuvat kärsimään ja kivun kautta kasvavat lopulta itsenäisiksi naisiksi.

Utrion naissankarit ovat hieman epäuskottavia siinä mielessä, että he lopulta silti itsenäistyvät, vaikka kirjailija korostaa jatkuvasti, että keskiaikaisen mentaliteetin puitteissa se ei ollut mahdollista.

V

Millainen on naisen asema nykypäivänä? Naiset julistettiin tasa-arvoisiksi antamalla heille äänioikeuden valtakunnallisissa vaaleissa. Ensimmäisiä tasa-arvovaatimuksia esitettiin jo 1700-luvun loppupuolen Amerikassa. Skandinaviamaat olivat ensimmäiset, jotka antoivat naisille poliittiset oikeudet ja mahdollisuuden opiskella yliopistossa. Seuraava suuri voitto naisille oli 1920 – 1930-luvulla Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Suomessa voimaan tullut perheoikeus, joka sääti puolisojen, vanhempien, lapsien jm perheenjäsenien henkilökohtaiset sekä varalliset suhteet.

1900-luvun I puoliskolla oli naisliikkeen pääasiallisimpia tavoitteita rauha-aatteen levittäminen, alkoholismin ja prostituution vastustaminen, äitien ja lasten suojelu, huolenpito ja terveyshoito. 1945 perustettiin Kansainvälinen Demokraattinen Naisten Föderaatio (ENE 1995).

Siitä lähtien on naisliike edistynyt hyvää vauhtia kaikissa kehittyneissä maissa. Sosiaalielämää koskevien muutosten takia liike on tavoitteiltaan laajentunut, nykyään puhutaan enimmäkseen naisen asemasta työpaikalla (seksuaalinen ahdistelu, sukupuolesta johtuva syrjintä, palkkaerot yms).

Voidaan sanoa, että tilanne on nykypäivänä aivan toisenlainen verratuna Utrion kuvailemaan aikakauteen. Kukaan ei pidä enää naista Jumalan erehdyksenä, kukaan ei luule naista miehestä syntisemmäksi, synnyttäminen ei ole enää naisen ainoa tehtävä eikä yhteiskunta halveksi yksinhuoltajaäitejä. Avioeroprosessissa lapset jätetään yleensä äidille ja perheen varat jaetaan samanvertaisesti, ellei ole ennestään tehty toisenlaista sopimusta. Se on ns “virallinen” asenne.

Tosielämässä on suhtautumisessa naisiin silti jäänteitä noilta kaukaisilta ajoilta, joita Utrio kuvailee. Jos nainen tekee aviorikoksen, on se kauhea teko, mutta samalla käydään keskustelua ilotalojen laillistamisesta. Paljon puhutaan myös perheväkivallasta. Eihän niitä perheitä olekaan niin vähän, joissa isä säännöllisesti hakkaa vaimonsa ja lapsensa ja etenkin lapset hakataan kuritusmielessä. Samoin suhtaudutaan nykyäänkin vähän ennakkoluuloisesti vanhapiikoihin ja yksinhuoltajaäiteihin. Ja tähän asti kyseenalaistetaan naisen järjen kyvykkyyttä. Voi tietenkin sanoa, että sellaiset kannanotot riippuvat konkreettisen persoonan henkilökohtaisesta rajoittuneisuudesta, mutta minusta se on riittävän yleinen ajattelumalli juuri alemalla sivistystasolla olevien ihmisten parissa voidakseen tehdä siitä mentaliteettia koskevia johtopäätöksiä.

Mutta kaikista tavallisin tilanne, jossa saattaa huomata sukupuolierottelua, on kysymys perheen ylläpidosta eli se, että miehen velvollisuudeksi luetaan vaimonsa ja lapsensa elättäminen ja nykyäänkin on mies se, joka tienaa enemmän ja naisen palkka on pienempi, vaikka hän työskentelee samassa asemassa ja on saanut saman koulutuksen. Mies kokee itsensä jollakin lailla loukatuksi, jos nainen/vaimo ansaitsee työstään enemmän kuin hän.

Muissa maissa, joissa työttömyys on vielä suurempi ongelma kuin meillä, ei ole enää niin harvinainen tilanne, jossa mies on kotona, kasvattaa lapsia ja hoitaa kotityöt ja nainen käy töissä, mutta sen mukaan ovat kasvaneet alkoholismi ja mielenterveysongelmat, joten sellaista järjestystä ei pidetä normaalina. Sen syynä on vuosituhansia vallinnut käsitys, että mies on työntekoon naista kyvykkäämpi. Mutta sehän päti silloin, kun työn menestys riippui tekijän ruumiillisista voimista. Tietokoneiden tulon takia työ sellaisenaan on jo vallan toisenlainen käsite ja voimaakin vaativat työt suoritetaan paljolti koneiden avulla. Kuitenkin käsitys miehen paremmuudesta työssä on juurtunut syvälle meidän yhteiskunnalliseen mieleen ja täten katsotaankin juuri miehen asiaksi ruokkia perhensä.