Kun me luemme tai rocklyriikan tapauksessa yleensä kuuntelemme joitakin tekstejä, me emme tuota merkityksiä sattumanvaraisesti. Lukiessamme käytämme aina pakostakin hyväksemme suurta määrää teoksen ulkopuolista tietoa. Ja se tieto määräytyy meidän omalla historiallamme, toisin sanoen: se taustajärjestelmä, jolle me luomme tekstin merkityksen, riippuu meidän elämys- ja kokemusmaailmastamme, sivistyneisyydestämme, harrastuksistamme ja näin pois päin.

Tässä yhteydessä esimerkiksi Lotman on korostanut, että huomioon ei tulisi ottaa ainoastaan lähettäjän ja vastaanottajan käyttämää samaa koodia, vaan ymmärtämisen kannalta on ratkaisevan tärkeässä asemassa juuri samanlainen muistikapasiteetti (kollektiivinen- tai kulttuurimuisti). Lotman jakaa muistin “informatiiviseksi” ja “kreatiiviseksi” ja niistä viimeinen osallistuu uusien merkitysten luomisprosessiin. Kun kulttuurimuistissa säilyneet tekstit törmäävät uusiin koodattuihin teksteihin, syntyy semioottinen siirre ja sitä kautta uudet merkitykset.

Myös eräs toinen seikka on Lotmanin käsityksen mukaan vielä oleellista: kommunikaatioprosessissa ja tulkinnassa hän korostaa nimenomaan vastaanottajan roolia ja tekstissä tärkeäksi osoittautuukin hän mielestään se, mitä vastaanottaja pitää tärkeänä eikä siis tekstinluojan pyrkimykset tai intentiot.

Joten: vain yhteismuistin kautta voivat syntyä kulttuurin sisäiset alluusiot eli viitteet jollekin yleisesti tunnetulle. Alluusion vaikutus edellyttää siis yleisön puoleista ymmärrystä ja yhteistä tietoa. Tämän väitteen toinen puoli on se, että kulttuurin on oltava riittävän rikas, jotta olisi, mihin viitata. Tässä yhteydessä emme ala puida suomalaisen kulttuurin rikkautta, otetaan se rikkaus nyt selviönä.

Hanhiniemi on kerran sanonut, ettei Suomessa pärjää, jos ei ole lukenut Linnaa ja edes tutustunut Raamattuun. Ja tottahan se on. Jos Linnan rinnalle asetetaan vielä Kivi, Runeberg ja Eino Leino, Lönnrotin Kalevalasta puhumattakaan, niin siinä on suurin piirtein se kaarti, jolla Suomessa jo jotenkuten pärjää. Sama pätee myös rocktekstien kohdalla. Elikkä tämä edellä mainittu kirjallisuusperinne muodostaa sen merkityskentän, jolta suomalaiset löytävät oman alluusionaineistonsa. Aluksi katsotaankin merkitykenttää, jonka taustalla on RAAMATTU JA SUOMALAINEN KAUNOKIRJALLISUUS.

Vaikeinta on tietysti havaita Raamattuun liittyviä asioita. Ensinnäkin monet raamatullista alkuperää olevat metaforat ovat aikojen varrella muuttuneet niin yleiskielisiksi, ettei niitä huomaa tai joskus ei edes osaa yhdistää Raamattuun, eli ei tiedetä, mistä ne ovat lähtöisin. Toinen asia, mikä muuttaa Raamatun vaikutuksen analyysin mutkikkaaksi on se, että joskus viitaus vaatii kokonaisen tarinan tuntemista. Virossa ovat monet sukupolvet kasvaneet siinä mielessä täysin sivistymättöminä (minä niiden joukossa), mutta Suomessa on Raamatun tuntemus osa yleissivistystä ollut koko ajan. Täten myös Raamatusta peräisin olevat tarinat ja vertauskuvat ovat muuttuneet osaksi kollektiivista yhteiskieltä (muistia). Edellisestä johtuen en ala tässä nyt eritellä Raamatun vaikutusta sen enempää, kertoisin vaan yhden kappaleen syntytarinan, jonka kuulin viime keväänä.

Nimittäin kappale Jerusalemin suutari onkin itse asiassa saanut alkusysäyksensä eräästä suutarista. Kun Hanhiniemi eli vielä Vantaalla, oli siellä yhdessä marketissa töissä suutari, joka korjasi kengänpohjat ja teki muuta sellaista, mitä ne suutarit nyt yleensä tekee. Ja kun Hanhiniemi meni pari vuotta myöhemmin Seinäjoelle, hän tapasi siellä Sokoksessa taas saman suutarin. Hän meni juttelemaan hänelle ja hän kertoi, että hänen Vantaan verstas oli ajettu konkurssiin, hän oli parin vuoden ajan matkustanut kulkukauppiaan tapaan paikkakunnalta toiselle tehden samoja suutaritöitä ja oli nyt päätynyt Seinäjoelle. Siten Hanhiniemelle syntyikin mielikuva Jerusalemin suutarista, joka Raamatun mukaan oli tuomittu ikuisesti vaeltamaan. Ja Hanhiniemi oivalsi, että hänen oma työnsä on ihan samankaltaista: joka ilta keikka eri paikassa. Kyseisessä kappaleessa, jossa kerrotaan elämästä “tien päällä”, Raamatun motiivi saa ikäänkuin uuden funktion ja ehkä joku rohkenisi jopa väittää, että se kuvaa yleisemminkin elämämme menoa.

Raamatun ohella mainitsin myös kaunokirjallisuuden roolin merkityskenttien luomisessa. Erityisesti Linnan. Hanhiniemeltä mä en varsinaisia Väinö Linnan lainoja havainnut, mutta esimerkiksi Miljoonasateella on sellainen kuin tie auki taivasta myöten/ me tukka pystyssä laulettiin/ minä ja mun frendit/ rokkibändin Wounded Knee.

Mikä tulee muuhun kaunokirjallisuuteen, niin otetaanpa esimerkiksi Hanhiniemen kappale Uneni on vasta alussa. Kertosäkeistön ensimmäinen rivi laukaisee jokaisen kunnon suomalaisen alluusiomekanismit käden käänteessä. Onhan se Aleksis Kiven kauniin “Sydämeni laulun” viimeinen säe: Tuonen viita, rauhan viita!/ Kaukana on vaino, riita,/ kaukana kavala maailma. Mutta mitä se meille antaa paitsi tunnistamisen riemun? Se antaa meille KOODIN. Kun Kiven runossa äiti laulaa kuolevalle lapselleen viimeistä kehtolaulua, niin Hanhiniemen “sankari” harrastaa torjuntamagiaa. Kyseessä ei ole nyt se, että hän vain laiskottelisi sängyssä, vaan hän haikailee hetken pysähtymisen perään, että edes joksikin aikaa ei olisi yhtään mitään, että saisi olla rauhassa, että voisi ikäänkuin nukkua kuoleman unta, muttei KUOLLA.

Laulussaan Onni Hanhiniemi kehittelee Eino Leinon ajatusta, joka kuuluu kell’ onni on,/ se onnen kätkeköön ihan samaan malliin: onni on,/ antaa onnen olla.

Kaunokirjallisuudesta vielä sen verran, että Hanhiniemi on saanut vaikutteita myös muualta kuin suomalaisesta kirjallisuudesta. Esimerkkinä olkoon kappale Hehkuva kivi, joka on saanut alkunsa Tolkienin teoksesta “Taru sormusten herrasta”, jossa se taikakalu oli tietysti hehkuva SORMUS.

Kun ensimmäinen suuri lainaus- ja viittausalue sisälsi niin sanotusti arvovaltaisia tekstejä, niin toinen suuri ryhmä on ISKELMÄ- JA ROCKTEKSTIT. Meidän sukupolvellemme se on ehkä mielenkiintoisempi aihepiiri, koska taustana olevat tekstit on itse koettuja. Mikä olisikaan hauskempaa, kun olet syntymästä asti kuunnellut Hectorin sydäntä raastavaa kappaletta “Lumi teki enkelin eteiseen” ja sitten yks kaunis päivä radiosta soikin Juliet Jonesin Sydän, joka kysyy täysin syyntakeettomana Heikki Harmaan tärkeää panosta suomirockiin ajatellen, että “Kuka teki Hectorin eteiseen?”. Toisten maineella ratsastetaan myös Dingon kaikkien aikojen suurimassa hitissä “Autiotalo”: Eput laulaa älä mene njet njet/ menet tai et silti sydämeni viet.

Mutta kun Heikki Harmaa (Hector) ja Martti Syrjä (Eput) ovat viittaajien aikalaisia, niin varsinaisten iskelmäsanoittajien siteeraamisen huippuun sijoittuvat Helismaa ja Vainio. Kukapa ei muistaisi Junnu Vainion suosittua rallatusta, joka menee näin:

• hei huomenta suomi hyvin pyyhkii

Hanhiniemen suomipoika laulussa Missä viisaaksi tullaan? on sen sijaan kaukana Vainion mielikuvissa esiintyvästä nuoresta miehestä:

• huomenta suomi poikasi on voimissaan

Myös kotimainen evergreen Elämän valttikortit on saanut nykyaikaisten sanoittajien seassa osakseen suurta kannatusta. Eput käyttävät sitä niinkin ironisessa kappaleessaan kuin Murheellisten laulujen maa. Sen lisäksi Ismo Alanko on vuonna 1982 salanimellä Jari Kullervo levyttänyt Elämän valttikorteista version nimeltä “Lasinen elämä”.

Ismo Alanko on muutenkin yksi niistä, joka käyttää muiden tarinoita ennakkoluulottomasti hyväkseen, tempaa muutamalla assosiaatioita herättävällä sanalla yleisön heti mukaan. Kelatkaa nyt vaikkapa hänen kappalettaan “Rakkaus on ruma sana”: jos sais kerran reissullansa/rakkaudesta ruikuttaa/tekisin sen heti – suoranainen viittaus humoristiseen kansanlaulelmaan – jos sais kerran reissullansa/ nättiä tyttöä halata/oishan se paljon mukavampaa/reissulta kotia palata.

Samanlaista menetelmää käyttää myös Hanhiniemi. Tarkoitan tässä kohtaa juuri sitä, kun käytetään joitakin sanayhdistelmiä, joiden alkuperä on helposti havaittavissa, vaikkei niiden rooli ymmärtämisen näkökulmasta ole millään tavalla olennaista. Esimerkiksi Hanhiniemen kappale Hetki:

• se on täynnä kummaa taikaa

se huumaa ja juovuttaa

Jos verrataan sitä iskelmään “Ellin boxi”:

• ja hänen tummanpunaiset huulensa

ja tunteita kuohuttaa,

niin näkyy selvästi, että ‘huumaa ja juovuttaa’ on otettu käyttöön täysin sattumanvaraisesti, sen tunnistaa, muttei sillä ole muun laulun kannalta mitään merkitystä.

Jotkut iskelmistä otetut lainat ovat jo niin suosittuja ja yleisiä, että ovat alkaneet vaikuttaa sananparsilta.

Ensiksi: Väliaikaista kaikki on vain. Muuten, tämä ilmaisu on löytänyt paikkansa jopa Alvren “Suomalaisissa sanonnoissa”. Peräisin tämä on 30-luvun populaarisesta laulusta “Väliaikainen” – Tämä elomme loisto ja rikkaus,/ sekä rinnassa riehuva rakkaus,/ ja pettymys tuo – totta tosiaan/ väliaikaista kaikki on vain. Kyseisessä iskelmässä luetellaan asiat, jotka siis ovat väliaikaisia: elo ihmisen, ilonhetki, kukkasen tuoksu, tytön kauneus ja – kuinka ollakaan – viinin hurma. Hanhiniemen Siipeen jos sain – mollissa sekin – kertoo meille ensisijaisesti rakkauden menettämisestä, eroamisen vaikeudesta, lähtemisestä omille teille. Toki teksti avautuu muutenkin, vaikkei alkuperäismateriaalista olisikaan tietoa. Todellisuudessa se on kaksinkertaisesti koodattu juttu. Laulu on nimittäin tilaustyötä ja jos joku teistä on nähnyt Antti Tuurin romaaniin perustuvan elokuvan Lakeuden kutsu, niin se tietää, mistä mä puhun (laulu on siellä tunnarina). En ala kertoa teille nyt elokuvan juonta, sanon vain, että tärkein merkkisana on itseironia, mun mielestäni suomalaisen luonteen eniten kunnioitusta herättävä piirre.

Muuten, Hanhiniemi ei taaskaan ole ainoa, joka kyseisestä iskelmästä on inspiraatiota ammottanut. Myös Samuli Edelmannilla itsellään (joka näytteli Laukeuden kutsussa) on hittikappale “Kaikki tahtoo”, jossa hän muun muassa veisaa että: “Onpa väliaikainen elo ihmisen”.

Toinen sanaparsimainen ilmaisu on “Rannanjärvi on kuollut”. Antti Rannanjärvi oli tunnettu häjy eli siis jonkinlainen jääkärien 1800-luvun versio. Myös Aleksi Mäkelän ohjaamassa elokuvassa “Häjyt” ,jos joku muistaa, isäntä huusi nimismiehen perään saman lauseen, kun se kävi etsimässä sen salaviinaa kaupittelevia poikiaan. Rallissa “Isontalon Antti” menevät kolme miestä, Rannanjärvi, Isontalon Antti ja Pukkilan Jaska tappamaan Kauhavan vallesmannia. Tämä kappale on jo itsestään tulvillaan viittauksia historiaan ja kirjallisuuteen. Hanhiniemi hyödyntää kappaleessaan Oi Suomen nuoria (4) “Isontalon Antin” viimeistä säkeistöä Ei saa laulaa Rannanjärvestä,/ Rannanjärvi on kuollut alkujysäyksenä, johon perään hän sitten tilittää suomalaisen yhteiskunnan kaksoismoraalin ja strutsimentaliteetin.

Hauskaksi menee, kun samaan syssyyn heitetään vielä presidentti Kekkonen. Urkin kummitelu perustellaan laulussa sillä, ettei vieläkään uskalleta puhua asioista niin, kuin ne todellisuudessa ovat, nuorilta vaaditaan samanlaisia arvoja ja asenteita kuin vuosikymmenet sitten, Ruotsia ja Venäjää päin täytyy edelleenkin olla pää kumarassa, vankkoja mielipiteitä, jotka saattaisivat poiketa virallisesta linjasta ja herättää keskustelua, ei olisi hyvää lausua ääneen jne.

Mainittu kappale “Isontalon Antti” on saanut muutakin vastaankaikua. Esimerkiksi samaan tarinaan viittaa myös Juice Leskinen, kun hän laulaa että:

-juoda kossua ja pirtti tyhjentää

ja vaasankin veri vapisee.

Ja lopuksi. Kun kaikkien suomalaisten sielunkielillä soivan “Kulkurin valssin” kulkuri-sankari mieluummin tanssii maantiellä kuin viettää linnassa kreivien häitä, niin Hanhiniemen sankari makaa lähes samoja vaihtoehtoja punniten mieluummin raatona maantiellä. Raatona maantiellä.