Myyteillä tarkoitan tässä sellaisia käsityksiä maailmasta, ihmisistä ja ilmiöistä, jotka ovat juurtuneet kollektiiviseen tajuntaan ja ilmenevät kulttuurimuistissa. Kulttuurimuistilla tarkoitan kulttuurituotteiden välityksellä ilmenevää kollektiivista muistia. Myyteillä en tarkoita tässä kohtaa perinteiseen mytologiaan kuuluvia tarinoita (esim. maailman luomisesta tms.). Myyttien käyttötarkoituksena kulttuurituotteissa runoilijan puolelta on usein hänen omille väitteilleen perustelujen hakeminen, uskottavuuden takaaminen. Myytit ovat myös vaivatta tunnistettavissa ja niiden varaan on helppo luoda mielikuvia, joihin lukijat/kuuntelijat saavat samastua.

Myyttejä myös ”väärinkäytetään”. Niiden kautta ilmaistaan epäkohtia, mutta muodossa, josta jää vaikutelma ikään kuin kaikki olisi hyvin ja näin pitäisikin olla. Kyseessä on siis tavallaan travestia. Esimerkiksi myöhemmin tarkasteluun tulevat väkivaltaisuus ja alkoholismi ovat juuri niitä alueita, jossa ”väärinkäyttöä” tavataan.

Vaikuttaa siltä, että suomalaisuutta, etenkin suomalaista miestä (koska kaikki tarkastelun alaiset tekstit ovat miesten kirjoittamia) ajatellen kaikista eniten käytettyjä myyttejä ovat väkivaltaisuus ja alkoholin liikakulutus. Siihen liitetään vielä vankka uskomus melankolisesta perusolemuksesta, ja kaikki nämä tekijät yhdessä saavat aikaan sen, että onkin syntynyt myytti itsetuhonalttiista suomalaisesta miehestä.

Toki asiassa on myös totuutta (kuten jokaisessa myytissä aina on). Vuoden 2001 julkaistun Tilastokeskuksen tiedotteen (Radio Nova 2001) mukaan suomalaisten miesten kuolinsyyt ovat tärkeysjärjestyksessä: sepelvaltimotaudit, alkoholin aiheuttamat kuolemat, tapaturmat, itsemurhat.

Kuten alussa sanottiin, myytit pesivät meidän kollektiivisessa muistissamme. ”Edellytyksenä sille, että individuaalisessa muistissa jotain tallentuisi ja sitä olisi mahdollista muistaa, on se, että individuaalisen muistikuvan sisältö on samalla myös kollektiivinen. Kollektiivinen muisti rakentaa menneisyyttä nykyisyydestä katsottuna, se on perinteiden alku ja loppu, aina ajan- ja ryhmänspesifinen. (Halbwach – Kõresaar 2001).

Esimerkiksi Hanhiniemen ”maalaistarinoiden” erittelyssä olisikin syytä lähteä edellisestä väitteestä – miten niin sanottua perisuomalaisuutta on kuvattu. Hanhiniemellä on maalaisuuteen selvästi nykyaikainen näkökulma. Hän näyttää poimivan kuvattavia ilmiöitä menneisyydestä, vaikka todella hän välittää kollektiivisessa muistissa olevia käsityksiä. Esim. kappaleet ”Paskanhajua”, ”Talot ja tienhaarat”, ”Ooh, Sammy” ym.

Ryhmäspesifisiä kollektiivisen muistin tuotantoja ovat muun muassa seuraavat myyttiset käsitykset: mielikuvat eteläpohjalaisista (uskonnolliset, mutta äkkipikaiset), maalaisista (hidasmieliset ja yksinkertaiset), eri ammattilaisista (tyhmät poliisit, juopot näyttelijät). Sen perusteella voimme sanoa, että kollektiivinen muisti synnyttää myös ennakkoluuloja ja monia niistä vahvistetaan myös rocktekstien välityksellä. Rockteksteissä ne kuitenkin käännetään nurinpäin siinä mielessä, että vakavina lausutaan julki kollektiiviseen tajuntaan juurtuneita ennakkoluuloja, vaikka sanoman taustalla onkin ennakkoluulottomuuden propagointi.

Esimerkiksi kuvailee Kauko Röyhkä laulussaan ” 300 MK [markkaa]” luomisvaikeuksissa kirjailijaa, joka yrittää saada kustantajaltaan ennakkoa. Eppu Normaalilla taas on kappale, jossa ihmetellään, että on kyllä tavattu ahkeraa työmiestä ja rehellistä poliitikkoa, mutta ”yhtä asiaa en koskaan nää,/ nimittäin, selvää näyttelijää.”

Lauri Honko korostaa toimivan, elävän myytin tehtävänä vallitsevan maailmanjärjestyksen suojelemista: myytti säilyttää yhteisön arvoja ja sääntöjä, sen rituaalinen esittely suojaa maailmaa kaaokselta. Rituaalien kautta myyteistä heijastuva maailmanjärjestys säilyttää arvokkuutensa, myytit ovat niihin uskoville ihmisille elämänmalleiksi. (Honko 1984).

Nämä Lauri Hongon mainitsemat arvot ja säännöt, jotka saavat tukensa rituaalisesta toiminnasta, voivat nykypäivän kannalta katsottuina olla myös aikansa eläneet, mutta syvällä ihmismielessä ne toimivat edelleen. Esimerkkinä tästä olkoon eräs piirre suomalaisen miehen luonteessa ja käyttäytymistavoissa – väkivaltaisuus.

juhlittu taas juhlat on

markka viimeinen ruokkii pajatson

naistani salaa ikävöin

se säikähti ja lähti kun sitä löin

Tässä voidaan rituaalina käsittää hakkaamista, ja arvo, jota sillä yritetään säilyttää, on se, että mies on perheen pää, hän voi tehdä, mitä haluaa (juhlia), ja häntä on kuunneltava. Selväähän on, että kyseessä on myytti (hakkaajia on joka kansan keskuudessa eikä suomalainen mies ole sen pahempi hakkaaja kuin virolainen), väkivaltainen omakuva vaan on suomalaisen miehen mieleen syötetty.

Toinen asia, joka täytyy sellaisia myyttejä hyväksikäyttäviä lauluja kuunnellessa muistaa, on se, että melkein aina kyseessä on taaskin sama nurinpäin käännetty kuvaus, josta ennen puhuimme. Samoin on syytä painottaa itseironian vahvaa läsnäoloa lähes kaikissa suomalaisissa rockteksteissä, joissa miehet puhuvat miehenä olemisesta.

Eräs suurta kannatusta saanut myytti kertoo siitä, kuinka perso suomalainen mies on viinalle. Alkoholikulutukseltaan suomalaisia verrataan usein venäläisiin, joilla on maailmassa (tai ainakin monien kansojen kollektiivisessa tajunnassa) ykköspaikka viinankäyttäjinä. Taaskin kyseessä on myytti, joka ruokkii itseään marginaalisilla esimerkkitapauksilla. Nykyään alkoholikulttuuri lienee Suomessa aika eurooppalaistunut, vaikka lukumääristä puhutaan edelleenkin kauhistuneen sävyyn.

Rockteksteissä puhutaan viinankulutuksesta aika paljon. Joskus laulussa alkoholi on pääroolissa, joskus se on jonkun tapahtuman syy ja joskus jotain tapahtumaa seuraa alkoholisoituminen. Niitä tekstejä, jossa puhutaan ainoastaan juomisesta, on runsaasti Eppu Normaalilla, Juice Leskisellä, varhaiskauden Hectorilla ym., harvemmin Hanhiniemellä. Päihdyttyä alkaa sen sijaan tapahtua lähes kaikilla sanoittajilla. Puolestaan ne asiat, joita seuraa alkoholisoituminen, liittyvät yleensä onnettomaan rakkauteen ja työttömyyteen.

Viinin ja rakkauden semiotiikasta puhuessaan Lotman (2001) sanoo: ”Runous muuttaa esimerkiksi viinin käytön (ja useissa kulttuureissa myös päihdeaineiden käytön) fysiikallis-kemiallisesta ja fysiologisesta toiminnasta kulttuurifaktaksi. Tämä ilmiö on niin universaali, sen ympärillä on siinä määrin kieltoja ja käskyjä, poeettisia ja uskonnollisia tulkintoja sekä se kuuluu niin tiiviisti kulttuurin semioottiseen tilaan, että ihmisen on mahdotonta kokea alkoholin vaikutusta erillään sen psykokulttuurisesta ulottuvuudesta.”

Tästä löydämme myös syyn alkoholikäytön ”romantisoinnille” rockteksteissä. Mielet herkistyvät, tunteet kuohuvat - sex, drugs and rock’n’roll (tai ’rock, ruoho ja rakkaus’, kuten Leevi and the Leavingsin Gösta Sundqvist asian ilmaisee) vaan on saanut suomalaisemman asun.

Suomalaiset itse ovat moneen otteeseen korostaneet, että henkilöpalvonta on syvästi juurtunut heidän perusolemukseensa, ja usein sen syitä etsitään Ruotsin ja Venäjän valtakunnan osana olemisen ajoilta. Henkilöpalvonta sekin on silti universaali ilmiö ja hyvin selvästi näkyvissä nykypäivänä, jolloin jokaisella alakulttuurilla on oma(t) idolinsa.

Henkilöpalvonta on antanut paljon aihetta rocklyriikallekin. Etupäässä ne ovat ivallisia, parodioivia, joskus jopa hyökkääviä tekstejä. Hanhiniemen viimeisellä levyllä ”Apelle-moi Bob” on jopa kolme kappaletta siltä saralta: ”Kirka”, ”Marstio ja Niilola” sekä ”Irwin ja Badding”. Ensimmäisessä kerrotaan, kuinka mitätön rokkitähtönen jo nuorena tiesi, että jonain päivänä hän joutuu Kirkaa tuuraamaan, toisessa joutuvat ironian kohteiksi kaksi vanhaa viihdyttäjää, jotka millään eivät tahdo lopettaa keikkailua ja kolmannessa ivaillaan nostalgian ja eilisen ihannoinnin kustannuksella. Kaikki tekstit ovat (olisivat) asianomaisille varmaankin kova pala purtaviksi, koska ironia niissä on pistävintä laatua.

Hanhiniemi itse sanoi, että sysäyksen etenkin ”Irwin ja Badding” –kappaleen (mutta myös muiden mainittujen laulujen) kirjoittamiseen hän sai yllättävästä havainnosta, miten ihmiset elokuvien ”Badding” ja ”Rentun ruusu” jälkeen yhtäkkiä alkoivat suhteuttaa omaa nuoruuttaan niihin henkilöihin ja kritiikittömästi haaveilemaan niiden aikojen paluusta. Hänestä oli järjetöntä, että yhden henkilön kuvauksen kautta yritettiin kuvata koko aikakautta. Eikä kaikki nykyiset ihailijat edes pitäneet kyseisistä laulajista niiden elinaikanaan.

”Irwin ja Badding” on mielenkiintoinen kappale vielä siinä mielessä, että rakenteeltaan se muistuttaa liiankin paljon Juice Leskisen ”Paperitähtiä” ollakseen sattumalta samankaltainen. Ironia elää siis siinä laulussa parhaimmillaan, eikä ketään jätetä pois, vaikkei nimellä mainitakaan. Siinä missä Leskinen on huolestunut siitä, että ihmiset täyttävät päivänsä joutavan tiedon ahmimiseen roskalehdistä (voi kun elämä oisikin pelkkä aikakauslehti vain,/onnellista ihmistä täynnä viikoittain), Hanhiniemen tekstistä saattaa vastaavan kontekstin puitteissa jäädä jopa vaikutelma, ettei hän arvosta edes omia tekemisiään (1. säkeistön loppu).

Ilmestymisen jälkeen kappaletta soitettiin radiossa joka päivä monta kertaa ihmisten pyynnöstä, mutta täysin varma ei voi olla, aukeniko sanoma kaikille. Nimittäin laajemmalti ottaen tehtiin pilaa koko Suomen kansasta.

aikaan SYPin, SKOPin, KOPin

kaikki oli paremmin

aikaan Tuunasen ja Kourinkin

aikaan Dingon, vielä aikaan

elävien Eppujen

kulta-aikaan Naisen Kolmannen

aikaan Rytsölöitten, Marankin

ja Mika Häkkisen

aikaan silikoonitissien

aikaan Mukan, Kalle Palsan,

Urkin, Reidarinkin,

kahvitauon Harri Holkerin

aikaan ennen Mikko Alatalon syntymää

sinne asti ei ees Tervo nää

Isometsän, Myllylän ja Marjaliisankin,

aikaan Irwinin ja Baddingin

ennen hyvää, tänään latteaa

eilisestä kunnon kiksit saa

entistä on nastaa ehommaksi ehostaa

on nyt ja tässä liian vaikeaa

aika neuvostoliiton

se ehkä liikaa on

Milosevicin, Hitlerin…

no ei kai nyt sentään

Lopussa mennään jo liian pitkälle, kuten kirjoittaja myös itse ikään kuin havahtuu huomaamaan. Sen tarkoituksena lienee kehottaa kuuntelijaa ajattelemaan, että onko nyt tosiaan mielekästä haikailla entisaikojen paluuta. Jokaisella aikakaudella on omat hyvät ja huonot puolensa.

Henkilöpalvonnan yhteydessä on syytä puhua myös maineesta ja kunniasta. Lotman (2001) on sanonut, että maine on kulttuurimuistin kanssa enemmän kytköksissä kuin kunnia ja sijaitsee kunniasta hierarkkisesti korkeammalla. Mainetta ei mitata sen suuruuden, vaan jatkuvuuden perusteella.

Paras esimerkki maineen ja kunnian välisestä suhteesta on edellisessä laulussa mainittu Kalle Palsa, vaikka myös Rytsölä-veljesten ja Mika Myllylän kunnia on lähiaikoina joutunut kyseenalaiseksi. Pornografisista maalauksistaan tunnetuksi tullut Palsa ei koskaan elinaikanaan saanut osakseen kunnianosoituksia, vaikka maine kävi miehen edellä. Rytsölät nauttivat epäilyttävästä ”maineesta ja kunniasta”, jonka heille soi rahan avulla saavutettu yhteiskunnallinen asema ja jonka söi pörssiromahduksen aikana ilmitulleet petokset. Myllylän kunnian vei doping-jupakka, mutta maine suomalaisten silmissä kuitenkin jäi.

Myyteillä on tärkeä tehtävä kansakunnan yhtäläisyyden säilyttämisen kannalta. Vaikkei jokainen myytti olekaan kenties kovin miellyttävä, niissä elää kansan käsitys itsestään. Kollektiivisen muistin välityksellä kannetaan niitä myyttejä polvesta toiseen ja kulttuurimuisti pitää huolen siitä, että niistä jää myös kouriintuntuvia merkkejä.

Rocklyriikka on tässä suhteessa tehnyt merkittävän työn. Se paitsi käyttää myyttejä, se myös kyseenalaistaa niitä, eikä suotta. Suomalainen perusolemus ei ole ollenkaan niin synkkä, kuin mitä suomalaiset ehkä itse haluavat siitä ajatella. Ainakin itseironia, joka ilmenee sellaisten myyttien läpi käymisessä, jotka saattaisivat jättää heidät huonoon valoon, kertoo siitä, että omakuva on tasapainossa.

Lähteet:

• Honko, Lauri 1984. The Problem of Defining Myth. – Dundes, A. (toim.). Sacred narrative: Readings in the Theory of Myth. University of California Press.

• Kõresaar, Ene 2001. Kollektiivne mälu ja eluloouurimine. – Anepaio, T., Kõresaar, E. (toim.) Kultuur ja mälu. TÜ kirjastus.

• Lotman, Juri 2001 (1992). Kultuur ja plahvatus (toim. K. Pruul). Varrak.

• Radio Nova 2001. Uutiset. 19.9.2001.