Tutkimus suomalaisen identieetin muutoksista 1980-1990-luvuilla Pauli Hanhiniemen tuotannon perusteella

15.05.2000

  1. JOHDANTO
  2. Suomalaisuutta kuten identiteettiä yleensäkin voidaan käsitellä monella eri tavalla. Sitä voidaan tarkastella vastaavaa identiteettiä kantavien näkökulmasta, tutkijoiden yleistyksistä lähtien tai sitten ulkopuolisen katsojan silmin. Koska ulkopuolinen katsoja ei voi kovin adekvaattisesti ymmärtää vieraan kansan identiteetin nyansseja, hänen täytyy perehtyä natiiveiden identiteettitutkijoiden merkillepanoihin. Tämän tutkielman kirjoittaja löysi apua monesta eri tutkimuksesta (esim Helve 1996, Pennanen 1999, Ruohonen 1995 ym), joita hän käytti joko omien käsitystensä perusteluun tai sitten löysi niistä virikkeitä toisinajatteluun.

    Tutustuttuaan useisiin erilaisiin suomalaisuuskäsityksiin ja pohdittuaan niitä erityisesti viimeaikojen muutosten kannalta havaitsi tutkielman kirjoittaja, että nykyisessä suomalaisuuden identiteettikonseptissa esiintyy kolme dipolaarista ryhmittymää: konservatiivisuus versus modernisuus, paikallisuus versus globaalisuus ja sosiaalisuus versus individualismi.

    Bergmann ja Haarala (1995) ovat esittäneet Johansson – Miegelin identiteettikäsityksen, joka samoin jakaa identiteetin kolmeen osaan: yksilöllinen, sosiaalinen ja kulttuurinen. Tämä viimeinen, kulttuurinen, on periaatteessa sitä samaa kuin konservatiivisuus – modernisuus –akseli, sillä tässä yhteydessä kulttuurisella tarkoitetaan johonkin kuulumisen tunnetta. Esimerkkinä on nuori nainen, joka voi olla itsenäinen (yksilöllinen identiteetti), taksikuski (sosiaalinen identiteetti) ja punkkari (kulttuurinen identiteetti). Kuten myöhemmin tullaan toteamaan, niin juuri alakulttuureihin samaistuminen on (post)modernisuudessa tärkeimpiä henkilöllisiä identiteetin rakentumisen ehtoja. Henkilöllinen (yksilöllinen) identiteetti puolestaan on vuorovaikutuksessa kansalliseen identiteettiin, koska yhteiskunta koostuu yksilöistä.

    Nykyisessä globaalisoituvassa yhteiskunnassa on kaikilla elämänaloilla tärkeä rooli joukkoviestinnällä, joka toisaalta muokkaa ihmisten maailmankäsitystä ja toisaalta avartaa käsitysten kentän loputtomaksi. Mediaa käsitetään usein ainoastaan massakulttuurin tarjoajana, joka muuttaa ihmisten maailmankuvan identtiseksi eikä jätä tilaa muunlaisille käsityksille. Paradoksaalisesti median kehitys tuottaa individualistista maailmankuvaa, sillä tietoa on siinä määrin saatavilla, ettei kukaan kykene vastaanottamaan koko informaatiota saati omaksumaan median välittämää kannanottokirjoa. Sen takia syntyy jonkinlainen asenteiden symbioosi, jonka jokainen henkilö itse rakentaa itselleen. Siten joukkoviestinnän merkitys identiteetin muokkautumisen kannalta on erittäin oleellista myös kansallisen identiteetin muuttumisen näkökohdasta.

    Medioiden räjähdysmäinen kehitys johti nuorisokulttuurin voimakkaaseen esiinnousuun. Nuorisohan on kautta aikojen ollut muutoksenalttein osa yhteiskunnasta. Usein se ilmenee perinteiden vastustamisena tai ignoroimisena sekä uusien elämäntapojen ja aatteiden kannattamisena. Median kehitys synnytti mahdollisuuden välittää omia näkökantojaan suoraan ja laajemmin sekä löytää itselleen lukuisampi kannattajakunta. Siksi nuorten osuutta identiteetin uudelleenrakentumisessa ei tulisi aliarvioida. Pikemminkin se on keskeisiä tekijöitä tulevaa suomalaisuutta ajatellen, koska selväähän on, että nuoret ovat niitä, jotka välittävät omia arvojaan tuleville sukupolville.

    Teini-iässä sekä nuoremmassa aikuisiässä muokkautuu ihmisen maailmankuva ja kehittyy yksilön identiteetti. Kansallinen identiteetti on toisaalta tietyn joukon henkilöiden identiteettien kokoonpano, toisaalta yksilön identiteetti saa rakennusmateriaalia kansallisesta omakuvasta. Nykyiset vaikuttajat nuoremmasta päästä olivat teini-ikäisiä 1980-luvulla eli rockin kulta-aikana. Siksi voidaan väittää, että heidän maailmankatsomuksessaan näytteli keskeistä roolia myös rockin edustama aatteisto.

    Pauli Hanhiniemen valinta suomalaisen identiteetin muutoksien välittäjäksi viime vuosikymmeninä ei ollut läheskään sattumanvaraista. Ensinnäkin hänen tekstinsä heijastavat suurien murroksien aikakaudelle ominaista henkeä, jolloin mikään ei ole vakaata eikä varmaa. Suuret muutokset sillä kaudella olivat elektroniikkateknologian valtava läpimurto, taloudessa tapahtunut jopa traagisia seurauksia tuottanut putous hyvinvointivaltion turvallisista korkeuksista lamakauden epävarmuuteen, josta johtui myös identiteetin tukipilarien uudelleenarviointi. Samoihin aikoihin kypsyi ensimmäinen urbaani sukupolvi, jonka edustajien syntymävuodet sijoittuvat 1970-luvulle, suuren maaltamuuttoaallon kauteen.

    Toiseksi hänen teksteissään kohtaavat perinteiset rehellistä suomalaisuutta tulvilla olevat asenteet nykyisiä globaaleja ja moderneja käsityksiä. Ja kolmanneksi hän pohtii tuotannossaan miehen asemaa nykypäivänä, mikä on aika ajankohtaista uusfeminismiin ja uudenlaisiin mieskäsityksiin nähden (miehen roolin muuttuminen sosiaalisten muutosten myötä – mies ei olekaan enää etuoikeutettu perheenpää ja ensisijainen ylläpitäjä).

     

  3. TYÖN RAKENNE JA TAVOITTEET
  4. Tämä työ koostuu yhdeksästä osasta, joista kantavissa rooleissa on kuusi. Aluksi tutustutaan erilaisiin suomalaisuuskäsityksiin ja katsotaan, mille suomalainen identiteetti rakentuu. Samalla seurataan myös niitä tekijöitä, jotka viime vuosikymmeninä ovat eniten vaikuttaneet identiteettimuutoksiin. Sen jälkeen tarkastellaan nuorison roolia nykyisen identiteetin rakentumisessa sekä minkälaista osaa edustaa rockkulttuuri nuorten ajatusmaailmassa. Pohditaan myös rockin ja identiteetin syvempiä siteitä eli miksi suomirock on juuri sellaista kuin se on ja mikä erottaa sitä muun maailman rock-nimisestä suuntauksesta.

    Edelleen otetaan selvää Pauli Hanhiniemen asemasta suomirockin kehyksissä ja yritetään antaa yleiskuva hänen tuotannostaan ja ehkä vähän luomisfilosofiastaankin. Seuraavaksi päästään tutkimuksen keskeiseen jaksoon eli eritellään Hanhiniemen tuotantoa suomalaisen identiteetin muutosten kannalta.

    Liitteistä löytyvät diskografiatiedot sekä kaikki esimerkkien perustana olevat sanoitukset tutkimuksen tekstissä esitetyssä järjestyksessä.

    Tutkimuksen tavoitteena on osoittaa niitä yhdyslinkkejä, jotka Hanhiniemen tuotannossa liittävät yhteen entisen ja nykyisen identiteetin, sekä todistaa Hanhiniemen kantava rooli identiteettimuutosten välittäjänä, selittäjänä ja havaitsijana 1980-1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa.

     

  5. SUOMALAISUUS IDENTITEETTINÄ
  6. Jos halutaan löytää yksiselitteinen määritelmä suomalaisuudelle, täytyy rajata tutkimuskohde joillakin otaksumilla. Ensinnäkin otaksutaan, että suomalaisuutta kantavat suomen kieltä puhuvat Suomessa asuvat itsensä suomalaisina identifioivat henkilöt. Toiseksi edellytetään, että heillä on ymmärtämys suomalaisuudestaan historialliskulttuurisella taustalla elikkä suljetaan pois tapaukset, joissa suomalaisuus koetaan suomenmaalaisuutena. Myöskään suomenruotsalaisia ei oteta tässä tapauksessa huomioon, sillä heidän identiteettinsä perusta on heidän kansallisuudestaan johtuen hieman erilainen. Kolmantena ehtona on aktiivinen suhtautuminen suomalaisuuteen eli toisin sanoen se ei ole mikään valmis käsite, vaan se muuttuu ja muokkautuu ajassa. Jotta saataisiin suomalaisuuskäsitteestä kattavampi kuva, tarkastetaan eri tutkijoiden näkökulmia.

     

    1. Suomalaisuuskäsite
    2. Suomalaisuus on maailman muuttumisen myötä tullut melko monitulkintaiseksi asiaksi. Identiteetin kulttuuriset määreet ovat tulleet yhä epäselvemmiksi globaalisoituvan tietoyhteiskunnan kehityksen merkeissä. Samalla joskus hyvinkin voimakkaat äärikansalliset reaktiot osoittavat, että kansallisuudella on edelleen tärkeä merkitys nykyihmisten kulttuurisen identiteetin muotoutumisen kannalta.

      Visalan (1997) välittämien Rantasen ajatusten mukaan topeliaaninen isänmaakäsitys pätee myös nykypäivänä. Toisaalta nimetty isänmaakäsitys oli kulttuurista konstruktiota, joka synnytettiin kansallisen herätyksen aikana – koottiin kansalliseepos, tehtiin perusteelliset tutkinnot kansan historiallisista sukujuurista sekä luotiin muut keskeiset kansallisen identiteetin symbolit. Toisaalta taas muodostettiin (ja tässä yhteydessä ei ole kyse enää niinikään konstruktiosta) suomalaisen perikuva. “Topelius näki suomalaiset sisukkaina maanraivaajina, joiden täytyi taistella maansa viljelemiseksi. Hän samaisti heidät vankkarakenteisiin suomenhevosiin ja mielsi heidät hevostensa tavoin työjuhdeiksi.” (Visala 1997.)

      Tämä luontosidonnainen vertauskuva on muutenkin hyvin tyypillistä, jos puhutaan suomalaisuudesta. Yleistä on, että suomalaiset nähdään pikemminkin kesyttömänä metsäkansana kuin hienostuneina maailmanmiehinä. Siinä ei ole mitään ihmetyttävää jos muistutetaan, että vasta 1900-luvulla alkoi Suomessa kaupungeiden kasvu ja lisääntyminen, joka kärjistyi 1970-luvulla.

      Pennanen (1999) nostattaa kysymyksen metsäkansalaisuudesta siitä näkökulmasta, että lepäävätkö suomalaisen kulttuurin perustat edelleen metsässä vai ovatko ne kenties muuttuneet ja pitääkö tuntea metsäkansan imagon takia alemmuutta. Hän toteaa, ettei nykyään voi millään determinoida suomalaisuutta vain perinteisen elämänmuodon fyysisen luontoyhteyden kautta, kun jo 1970-luvulla maataloudessa työskentelevien määrä oli vähentynyt kahdella kolmanneksella. Kaupungistumisen seurauksena olivat tietysti myös ajattelu- ja elämäntavan muutokset.

       

      1. Mihin suomalaisuus perustuu
      2. Tultaessa esihistoriallisesta ajasta aina 1900-luvun keskipaikkeille asti kuuluvat suomalaisuuden peruskäsitykseen esivanhempien kunnioitus, elämäntapojen jatkuvuuden tunnustaminen sekä (luokka)yhteiskunnallinen ajattelumalli eli tiettyjen ennältä määrättyjen arvojen mukainen eläminen. Samalla niissä tekijöissä ei vielä ilmenny koko suomalaisuuskuva, sillä nämä ovat universaaleja jokaisen kansan kuvauksessa, jos otetaan huomioon sivistyneet kulttuurikansat.

        “Yksi kansallisten identiteettien yhtenäistämisen keinoista on ollut niiden esittäminen jonkin perimmäisen “yhden kansan” kulttuurin ilmauksiksi. Kutsumme ihmisille yhteisiä kulttuurisia piirteitä – kieltä, uskontoa, tapoja, traditioita ja kiinnittymistä “paikkoihin” – termillä ‘etnisyys’.” (Lehtonen 1999.) Ehkä etnisyyden pohjalta olisikin mielekkäintä etsiä suomalaisuuden perustoja.

        Etnisyys kätkee itsessään kielen välittämää kirjallisuusperinnettä ja kirjallisuudesta (kansanrunoudesta) löydetään myös syyt siihen, miksi suomalaisia luonnehditaan usein sankarikansana. Tähän liittyy olennaisesti myös “suuren kertomuksen” teoria, jota tarkastellaan tarkemmin kohdassa 3.2. Tämä sankarikansamaisuus on hyvinkin oleellista, kun saavutaan tutkinnon siihen jaksoon, jossa perehdytään näihin identiteettimuutoksiin, jotka puolestaan johdattavat uuteen suomalaisuuskäsitykseen.

         

      3. Miten suomalaisuus ilmenee. Elämän- ja ajattelutapa

      Vaikka työn alussa julistettiin pohjautuvan vain natiiveihin identiteettitutkijoihin, olisi tässä kohdassa aivan perusteltua etääntyä identiteettikantajia ja katsella ulkopuolisena suomalaisuuden ilmenemismuotoja, sillä itseään ei voi koskaan nähdä yhtä tarkasti kuin muiden silmin nähtynä.

      Hauskalla tavalla, mutta sitäkin tarkemmin on kuvaillut suomalaisia yhdysvaltalainen tutkija Richard D. Lewis (1997). Hän väittää suomalaisten olevan parantumattomia pessimistejä ja tulvilla paradokseja. “Suomalaiset ovat lämminsydämisiä ihmisiä, mutta niillä on yksinäisyydentarve. He ovat ahkeria ja älykkäitä, mutta he valittavat julkisesti, että ovat juuri tulleet ulos luolasta. He rakastavat vapautta, mutta karsivat itse vapauksiaan (kauppojen aukioloajat, maksut jne). He pitävät rauhallisesta mielestä ja selvistä päätöksistä, mutta juovat mielettömästi. He hyväksyvät, mutta sisimmässään halveksuvat kansoja, jotka käyttäytyvät melodramaattisesti tai ovat näennäisesti ylitunteellisia. He ovat kovia individualisteja, mutta pelkäävät “mitä naapurit sanovat”. He ovat kekseliäitä, mutta näyttävät itseään usein ihmisinä, joilla on huono tuuri. He haluavat, että muut pitäisivät heistä, mutteivät yritäkään käyttäytyä viehättävästi. He rakastavat isänmaataan, mutta sanovat harvoin siitä hyvän sanan.” (Lewis 1997) Tämä sitaatti kuvailee hyvinkin sitä, millaista suomalaisten ajattelutyyli on: he kunnioittavat toisten mielipidettä, mutta samalla mikään ei saa heitä muuttamaan kantaansa. Samanlainen suhtautuminen heijastuu myös heidän elämäntavassaan – he voivat muuttaa kaupunkiin, mutta sisimmässään he silti kaipaavat metsän rauhaan, eristettyyn asumismuotoon ja luonnon tarjoamaan maanläheisyyteen.

      Tähän tulisi lisäykseksi vielä tämän tutkimuksen kirjoittajan havainnot, joita hän on tehnyt seuratessaan suomalaista kirjallisuutta, taidetta, elokuvia ja muuta kulttuurituotantoa. Näitä havaintoja ovat esimerkiksi itseironinen huumori, yleensä pikemminkin pessimistinen kuin optimistinen suhtautuminen asioitten kulkuun, taideteoksissa ilmenevä melankolinen ja nostalginen omakuvaus sekä lempeä, mutta pidättyväinen käyttäytyminen vieraitten ihmisten kanssa, vieraissa olotiloissa ja kulttuurisista eroista johtuvissa käytäntötapauksissa.

       

    3. Suomalaisuus kansallisena identiteettinä
    4. Suomalaisessa kansallisessa identiteetissä on keskeinen asema sankarimaisuudella eli usko siihen, että vaikka suomalaisia rasittaisi mikä tahansa ulkopuolinen tekijä, he eivät sorru vaan taistelevat oman itsenäisyytensä puolesta. Tämä ilmenee sekä valtiollisella että yksilölliselläkin tasolla. Joskus on vastaavaa käsitystä nimitetty myös “suureksi kertomukseksi”.

      Ns “suurta kertomusta” on määritellyt esim. Ruohonen (1995) seuraavalla tavalla: “Puhe suuresta kertomuksesta on yleistys, joka vaatii täsmennyksiä. Se voi olla myyttinen alkukertomus, se voi olla teoria ihmisen vapautuksesta, mutta ennen kaikkea meidän oloissamme se on suomalaisen kansallisen itsetietoisuuden tarina, joka koostuu lukuisista osakertomuksista: Saarijärven Paavosta, jääkäreistä, kansallissodasta, talvisodasta, velanmaksusta, suurjuoksijoista, sisusta, saunasta ja Sibeliuksesta, kaikista niistä osatekijöistä, joista kansallinen identiteettimme rakentuu.” Helve puolestaan huomauttaa, että monet tutkijoista “ovat todenneet “suurten kertomusten” merkityksen vähentyneen ihmisten maailmankuvien jäsentäjinä postmodernisessa yhteiskunnassa.” (Helve 1996)

      Vähentynyt, mutta ei kadonnut. Identiteetti löytää usein käsittelemistä kollektiivisen muistin yhteydessä. Kollektiivista muistia puolestaan pidetään identiteetin jatkuvuuden kannalta olennaisena, koska sitä kautta muuttuu identifiointiprosessi ylipäätään mielekkääksi. Eli Variksen (1999) sanoin: “Syvällä ihmisten mielessä on kollektiivinen muistikuva jostakin yhteisestä menneisyydestä, ja se antaa elämälle merkitystä.”

      Kuten kohdassa 3.1.1. todettiin tai pikemminkin otaksuttiin, perustuu suomalaisuus etniseen pohjaan ja etnisyyden yksi ilmenemismuoto on myös kulttuurituotteet. Niiden perusteella saa ulkopuolinen parhaan yleiskatsauksen vastaavan kansan ominaisuuksista, koska kansan tuottama kulttuuriaines on adekvaattisin lähtökohta identiteetin käsittelyyn. Jo Snellmannin kansallisfilosofia käsitti kulttuurin edustavimmaksi välittäjäksi kulttuuriin sisältyvän kirjallisuuden. Ja Koistinen, Sevänen & Turunen (1995) arvelevat, että suomalaisenkin korkeakulttuurin on pitänyt saada vaikutteita kansankulttuurista, sillä “kotimaisen korkeakulttuurisen taiteen on täytynyt olla sekä taidepohjaisen kulttuurin että kansakunnan identiteetin rakentumisen tarpeita.”

       

    5. Suomalaisuuskäsityksen muutos viimeisen 20 vuoden aikana. Globalisaatio

    Mediakehityksen kiihtymisen myötä suomalaisessa yhteiskunnassa kuten myös elämäntavassa on tapahtunut erittäin voimmakkaita muutoksia. Muutokset eivät ilmene ainoastaan muuttuneessa elämis/asumistavassa, vaan kaikilla elämän osa-alueilla, myös ajattelutavassa ja asenteissa. Muuttunut on myöskin perinteiden asema, niillä ei ole enää entistä merkittävyyttä nykyisen ihmisen maailmankatsomuksessa.

    Ensinnäkin ovat ajatusmaailmaan vaikuttaneet asumismuodossa tapahtuneet muutokset: kaupungistuminen, ydinperheen yhä harvempi esiintyminen, kulutuksen muuttuminen hengessä pitäjän sijasta maailmankatsomukselliseksi elämäntavaksi. On muuttunut myöskin kulttuurikäsite. Eliittikulttuurikaan ei ole enää se, johon halutaan kuulua, pikemminkin pyritään samaistumaan alakulttuurisiin ilmiöihin. Jokinen (1996) puhuu tässä yhteydessä detraditionalisaatiosta: “Elämme maailmassa, jossa perinteiden asema on muuttunut. Ne eivät ole kadonneet, mutta yhä harvempi perinne toimii entisellä logiikallaan ja kykenee olemaan olemassa ilman erillisiä perusteluita. Toisin sanoen perinteiltä peritään jatkuvasti olemassaolon oikeutuksia, niitä otetaan käyttöön ja niistä luovutaan tarvittaessa, niitä muotoillaan, siirretään konteksteista toisiin.”

    Mutta jos tällä tavoin perinteillä jongleeraus on oikeutettua ehkä niiden ulkoisten ilmenemismuotojen tapauksessa, niin silloin, kun ne alkavat vaikuttaa identiteettiin, on kysymyksessä jo henkilöiden periaatteiden koettelu. Se puolestaan johtaa siihen, että aluksi katoaa varmuus jokapäiväisestä elämästä ja lopulta joutuu identiteetti kyseenalaiseksi.

    Toisaalta ahdistaa perinteitä globaalisoituva yhteiskunta, jossa tarjotaan perinteiden sijalle tai niiden viereen muitakin ihmisen perusolemusta välittäviä mahdollisuuksia. Tässä astuu peliin individualistisuus, jonka sosiaalisuuden kanssa rinnakkain olemista todettiin jo työn alkuvaiheessa. “Yksilöllistymiskeskustelut muodostavat monitasoisen kentän, jossa yksilöllistyminen yhdistetään toisaalta arvojen kellumiseen, perinteiden murenemiseen, sosiaalisten siteiden löyhtymiseen ja köyhtymiseen sekä solidaarisuuden kuihtumiseen, toisaalta sosiaalisen elämän rikastumiseen, yksilön vapautumiseen ja uusiin itsensä rakentamisen mahdollisuuksiin.” (Suurpää 1996)

    Perinteiden mureneminen on siis kytkeissä globaalisoituvan tietoyhteiskunnan kanssa siinä mielessä, että perinteet ei ole enää ainoa tapa jäsentää maailmaa. Saatta olla, että vähitellen globaali ajattelutapa todellakin voittaa itselleen kansallisen paikan identiteetin tuottamisessa, kuten arvelee Lehtonen (1999). Tämän työn kirjoittaja yhtyy pikemmin Helven (1996) ajatuksiin, joka myöntää, että tämä aika on luonut muutoksia ihmisten asenteisiin, arvoihin ja elämäntapoihin, mutta samalla osoittaa nykynuorten yhä enemmän siirtyvän luontosidonnaisen ajattelumallin puoleen. Luontosidonnaisuus taas johdatta meidät kantasuomalaisuuteen, juurille ja sitä kautta ei voida varmasti väittää identiteetin muuttuneen täysin globaalisten tekijöiden muokattavaksi.

    EVA-raportin (1999) 5. luvussa arvioidaan suomalaisuuden arvostuksen nousua ja todetaan, että 1990-luvulla on suomalaisten itsetunto parantunut. Tästä voidaan löytää taaskin yhtymäkohtia Helven (1996) merkillepanojen kanssa. Suomalaiset arvelevat myöskin (EVA-raportti 1999), että kansallisen kulttuurin asema (joka on keskeisiä identiteettitekijöitä) on lamasta nousemisen ohella ennestään parantunut. Samalla sen syynä saattaa olla liittyminen EU:hun, jonka pelättiin murskaavan kansallisuuden ja ehkä sitä enemmän alettiin sitä vaalia.

    Edellisen yhteenvedoksi voi siis sanoa, että suomalaisuuskäsitys on viimeisen 20 vuoden aikana muuttunut individualistisen ja globaalisen identiteettitulkinnan suuntaan.

     

  7. NUORET JA NUORISOKULTTUURI
  8. Nuoret ovat niitä jotka uutta identiteettiä luovat, vaalivat sekä jättävät perinnöksi. Nuorten tapauksessa on entistä määräävämmäksi noussut individualistisuusvaatimus verrattuna edellisten sukupolvien yhteiskunnalliseen vastuuntuntoon. Nuorisokulttuurin esillenousussa on erityisen tärkeässä asemassa media, kuten jo aiemminkin todettiin. Nuorisokulttuuri kaikkine mahdollisine alakulttuureineen on toisaalta universaali ilmiö, toisaalta vain yhden kansan sisäinen alakulttuuri, jolla on omat synty- ja kehitysedellytyksensä sekä ilmenemismuotonsa. Tämä tutkimus käsittelee suomirock–nimistä alakulttuuria ja sen historiaan tutustutaan tarkemmin kohdassa 5.

    1. Nuorten merkitys identiteettimuutosten kannalta
    2. Nuorten keskuudessa ei enää ole yhtenäistä käsitystä siitä millainen kansallisen identiteetin tulisi olla. Suurpää (1996) kirjoittaa nuorisotutkimuksessaan, että ”[nuorten] Pohdinnoista kuvastuu, etteivät nuoret etsi niinikään vastakkaisia vaan vaihtoehtoisia toiminta- ja käyttäytymismuotoja ja pyrkivät yhdistelemään vanhoja ja uusia näkemyksiä, normeja ja arvoja.” Toisin sanoen entisaikainen identiteetti ei ole mihinkään hävinnyt, pikemminkin sitä tulkitaan tavalla, joka asettaa indiviidin keskeiseen asemaan. Suurpää (1996) jatkaa: ”Nuorten näkemyksiä eivät väritä selkeät ideologiset ristiriidat vaan pikemminkin aatteiden mosaiikkisuus, monenlaisten aatteiden punninta ja niiden yhdistämispyrkimykset.” Vaikka tästä voisi jäädä vaikutelma ettei tällaisesta yhdistämisestä synnykään yhtenäistä identiteettiä ja saattaa herätä kysymys kansallisen identiteetin asemasta (jääkö sille ylipäätään tilaa), niin tämän tutkimuksen kirjoittaja rohkenisi väittää, että perinteinen suomalaisuus säilyy pohjana muille “löydöille”. Perusteluksi sille väitteelle olisi ajatus nykymaailman varmuudentunteen horjumisesta johtuva kiinteän tukipisteen tarvitseminen, edellämainittu juurillekaipuu on yksi sen ilmenemismuodoista.

       

    3. Populaari- ja massakulttuuri
    4. Nykynuorten osalta ei saa millään ohittaa populaari- ja massakulttuurin käsitettä. Populaari- ja massakulttuuria tarkastellaan vain sen verran, että se helpottaisi sijoittamaan rockkulttuuria yleiseen kulttuuriin. Tämän tutkielman kirjoittajan mielestä suomirock (termiä selitetään kohdassa 5.2.) kuuluu joiltain tunnuksiltaan populaarikulttuuriin, mutta jotkut tunnukset viittaavat selvästi massakultuuriin.

      Massakulttuuri käsitetään populaarikulttuurin alalajina tai erityismuotona (Koistinen ym 1995). Se on sitä kulttuuria, joka on kansainvälistä, jolla ei ole ulkonaisia tai sisäisiä identiteettimäärittäjiä eli etninen, kansankulttuurinen pohja puuttuu. Usein massakulttuuri yhdistetään globaalisoitumiseen, sitä pidetään identiteetittomuuden aiheuttajana tai jopa identtisen maailmankuvan synnyttäjänä. Silti se osa kansasta, joka alkaa rakentamaan identiteettiään (teini-ikäiset ja siitä eteenpäin) ei muodostu tabula rasan –kaltaisista menneisyydettömistä yksilöistä, joita tämä ”kirottu” massakulttuuri voisi muokata miten sattuu. Massakulttuuri on pikemminkin yksi osa josta identiteetti voi rakentua.

      Populaarikulttuuri sen sijaan on vahvasti tekijänsä leimaama ja siinä on kyse pikemminkin sen leviämislaajuudesta, jonka edellytyksenä taaskin on median karttunut rooli ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Toinen tärkeä populaarin tunnus on se, että ””sivistystä” ja ”viihdettä” ei nähdä vastakkaisina ilmiöinä” (Puoskari 1995) eli tavallaan eri näkemysten symbioosi, joka voi sisältää lähes kaikkia kulttuurituotannon käytössä olevia elementtejä (esim performance’it).

      Koistinen ym (1995) ohjaa meitä vieläkin kauemmas: ”Perinteisistä tutkimusasetelmista poikkeavaa asennoitumistapaa ovat myös edustaneet käsitykset, joissa populaari ja massakulttuuri tulkitaan modernin aikakauden kansankulttuuriksi.” Joensuun yliopiston perinteentutkimuksen professori Knuuttila (1992) puolestaan katsoo kansankulttuurin olevan samanlaisessa roolissa populaarikulttuurin kanssa, koska molemmat tavoittelevat yleisemmin ottaen kansaa. Myöskään ei ole millään perusteltua ylenkatsoa populaarikulttuuria eliittikulttuurin lähtökohdalta, sillä ”nykyinen korkeakulttuuri saattoi aikaisemmin olla populaaria (esim Shakespearen näytelmät) ja päinvastoin.” (Puoskari 1995.)

       

    5. Joukkoviestinnän merkitys identiteetin muokkautumisen kannalta

    Paljon on puhuttu median sekä hyvistä että haittapuolista kansalliseen identiteettiin nähden. Median arvellaan erottavan ihmisiä, jotka ennestään kokivat yhteenkuuluvuutta saman etnisyyden pohjalta, ja nykyään muodostavan toisenlaisia ryhmittymiä, joilla ei ole mitään tekemistä yhtenäisen kulttuurillis-historiallisen identiteetin kanssa. Nämä ryhmittymät ovat edellä mainittuja alakulttuureja, joille on ominaista se, että ne vaikuttavat ihmisten jokapäiväiseen elämään, koska enää ei ole kyse eliittisestä eli vain pienelle joukolle suunnatusta kulttuuritoiminnasta. Sitä myötä kulttuurista tulee arkipäiväinen elämän osa. Samalla on väistämätön tosiasia joukkoviestinnän yhä tärkeämpi rooli jokaisen ihmisen elämässä. Lehtosen (1999) sanoin: ”Median levittäytyminen johtaa tällä tavoin myös kulttuurin medioitumiseen.”

    Koska kulttuuri on konkreettisin identiteetin ilmaisija, niin media on näin ollen melkein ratkaisevassa asemassa identiteetin rakentumisessa. Yleensä nuoret käyttävät mediatuotteita vanhemmista henkilöistä enemmän ja siitä syystä voidaan ennustaa (ja monissa yhteyksissä jo todeta) tulevan identiteetin määräytyvän suurelta osin median välittämillä asenteilla. Jostakin hetkestä alkaen joukkoviestinnän harteille laitetaan koko vastuu ihmisten maailmankatsomuksesta. Sen takia olisi syytä jo nyt korostaa niitä kulttuurituotteita joiden lähtökohdat löytyvät kansallista identiteettiä kannattavista periaatteista. Suomalaista identiteettiä ajatellen voisi yksi sellainen laji hyvinkin olla suomirock jota leimaa vahva itsetietoisuus suomalaisesta perusolemuksesta.

     

  9. ROCK JA KANSALLINEN IDENTITEETTI
  10.  

    1. Rockin asema suomalaisessa kulttuurissa
    2. Vaikka rock aloitti voittokulkunsa marginaalimusiikkina, pian se valloitti kärkiaseman koko maailman nuoremmanpuolisten musiikinkuuntelijoiden suosikkilistalla. Samoin myös Suomessa. Siinä ei ole mitään ihmetyttävää, sillä sen vastapainoisuus eliittikulttuurille yhdisti laajoja joukkoja, jotka ennen olivat jääneet kulttuurituotannosta syrjään. Yhdessä median murskaavan läpimurron kanssa tai sen syystä siitä tuli johtavia maailmannäkemyksen alustoja.

      Rockin perusolemukseen kuuluu yksinkertaisuus. Se ilmenee sekä musiikillisessa mielessä (rytmi, harmonia, melodia), kerrontatyylissä (kerrotaan jokapäiväisistä asioista yksinkertaisella tavalla) että asenteissa (jokseenkin mustavalkoinen maailmankuva, pienenkin ihmisen oikeus olemassaoloon, jumalia ei etsitä maailmankaikkeudesta, vaan idolit löydetään omien seasta). ”Tärkeätä on se, että yritetään laulaa niistä asioista, jotka on oleellisia meidän ympärillä tässä maailmassa.” (SRH 1998.)

      Kun 1970-luvulla radiossa rockia soitettiin erillisissä lähetyksissä niin 1980-luvulla kaikki marginaalisuus siitä oli hävinnyt. Kun vielä 1985 kansanedustaja Arja Alho tilasi nuorisovuoden kunniaksi ”Toikkasen” –rockoopperan, joka valmistui Ari Taskisen ja Teemu Hirvilammin yhteistyönä (SRH 1998) niin oli selvää, että rockin katsottiin olevan suorin tie nuorten sydämiin ja se otettiin vastaan kulttuurin hienostuneeseen syliin.

      Rock olemukseltaan ei ole kapinallista (vrt esim punk), mutta nuoria yleensä pidetään sellaisina ja sen takia saattaa olla, että rockin kulttuuristamisen takana piilee huoli suomalaisuuden puolesta, koska suuri osa nuorista identifioi itsensä rockin kautta. Ja kun rock katsottiin osaksi kansallista kulttuuria, se ei voinut enää murentaa kansallista identiteettiä. Toisaalta se oli tietysti väistämättömyys, sillä laajoilta ihmisjoukoilta ei voinut kieltää osallistumista rockkulttuuriin.

      Kun rock muutettiin osaksi kansankulttuuria, alettiin kertomaan sen yhteyksistä maalaiskulttuuriin (SRH 1998), koska suomalainen kansankulttuuri on aina ollut vahvasti sidoksissa maaseudulla viljeltävään kulttuurituotantoon. Taidekriitikko Kimmo Sarje (SRH 1998) on verrannut tämänkaltaista suuntausta punamultaan ja otti käyttöön termin punamultarock joka parhaiten luonnehtii Hanhiniemen tuotantoa. Punamultarock–käsitettä tarkastellaan lähemmin kohdassa 6.1.

      Rock vakiinnutti asemansa ihmisten maailmankäsityksen ohella myös konkreettisena paikkana: Tavastia–klubista tuli rockmaailman synonyymi. Tämä legendaarinen konserttipaikka elää elämäänsä nykyäänkin ja vaikka esiintyjät ovat suurelta osin vaihtuneet, sen rockhenkisyys on edelleenkin sen valttikortti. Sinne ei mennä ainoastaan musiikkia kuuntelemaan vaan saamaan osaa siitä tunnelmasta, jonka ovat synnyttäneet tuhannet esiintyjät aikojen mittaan. ”Tavastian yleisölle rock /.../ ei ollut ”muotitrendi”, vaan ”tavallaan paljon tärkeämpi asia elämässä”, se ”hahmotti koko todellisuuden rockin kautta.” (SRH 1998.) Sen lisäksi syntyi erilaisia rockfestivaaleja (esim Provinssirock), joita järjestetään nykyäänkin. Sielläkään rock ei enää ole ainoa musiikkilaji, mutta silti niitä yhdistetään edelleen rockiin. Myös tämä seikka osoittaa, miten syvästi rock on vaikuttanut ihmisiin.

       

    3. Suomirock ilmiönä ja sen kehitys

    Tässä luvussa katsotaan, miksi on syntynyt termi suomirock, mitä se sisällöllisesti tarkoittaa ja mitkä tekijät erottavat sen muualla viljeltävästä rockista.

    Suomirockin synty voidaan sijoittaa 1970-luvun loppupuoliskolle ja sen huippuaika jää 1980-luvun keskipaikkeille. Suomirockin kulta-ajan kanssa samoihin aikoihin tapahtui myös Kolmannen Naisen ja Pauli Hanhiniemen areenallenousu, kun he 1984 rockin SM-kisoissa sijoittuivat toiseksi.

    ”Ensimmäiset rockpioneerit olivat olleet suomenruotsalaisia (vertauslinjoja kansallisen kulttuurin esiinnousun alkuaikoihin – kirjoittajan kommentti), heillä oli iso edustus monissa keskeisissä rautalanka- ja beatbändeissä. 70-luvulla rockvaikuttajien nimet alkoivat sen sijaan melkein järjestään olla suomenkielisiä. Myös rocktähtien sosiaalinen tausta jossain määrin muuttui. 60-luvun sankarit tulivat monasti varakkaista keskiluokkaisista kodeista. Juice [Leskinen] sen sijaan oli työmiehen poika, [Mikko] Alatalo taksiautoilijan.” (SRH 1998.)

    Kun alkuaikoihin rockin kielikään ei ollut suomea vaan hoilattiin puisevalla englannilla, niin 1970-luvulla nousi tärkeään asemaan juuri laulutekstien suomenkielisyys. Tästäkin ilmenee että rockista alkoi tulla osa jokapäiväistä elämää. Kielenkäyttö määritti myös sen, että entistä enemmän alettiin rockteksteissä pohtia suomalaisille tärkeitä ja olemuksellisia asioita ja sen mukaan etäännyttiin länsimaisessa kulttuurikontekstissa johtoasemassa olevista teemoista. ”Suomenkielisyys, melodisuus, ”rehellinen” ja juureva ”perusrock” (ei konstailua, koneita, keinotekoisuutta) ja crossoversuosio kulkivat käsi kädessä.” (SRH 1998.)

    Kun muualla (länsimaissa) rock on jossakin määrin selkeäpiirteistä suuntausta niin suomirockissa iskelmä ja rock, country ja rock’n’roll sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Sen takana on tosiasia, että suomalaisella rockilla ei ole oikeastaan kansakunnan viljelemän musiikin perustaa. Rock on tuontitavaraa. Tuomas Nevanlinna (SRH 1998) on tätä ilmiötä selittänyt seuraavalla tavalla: ””Kansallisten erityispiirteidemme” esiintulo (rockissa ja elokuvassa) olikin juuri matkimisen ansiota. Mutta koska täkäläisellä rockilla ei ole ollut vankkaa blues- ja countryperustaa, muualta lainatut piirteet oli pakostakin valettu suomalaisiin, osittain rockille vieraisiin muotoihin. Omaleimaisuus on johtunut juuri siitä, että ”ollaan yritetty matkia, mutta lievästi epäonnistuttu”.”

    Seuraava tärkeä tekijä suomirockin omaleimaisuutta korostavien tekijöiden joukossa on huumori. Se ei ole tyhjänpäiväistä vitsailua, vaan usein se on niin vahvasti kiinni kulttuurisessa kontekstissa, että sen kääntäminen muille kielille vaatisi oheen kirjan pituisen selittelyn. Parhaita esimerkkejä tästä ovat Juice Leskinen, Eppu Normaali, Leevi & The Leavings, mutta muodossa tai toisessa esiintyy sitä kaikkien teksteissä. Suomalaiselle huumorille on tyypillistä, että usein heitetään herjaa itsensä tai omankaltaistensa kustannuksella ja tämä muuttaa rocktekstit jotenkin uskottavammiksi, rehellisemmiksi, sillä se viittaa suomalaiseen perusolemukseen – maailmaa katsotaan maailman laidalta ja itsensäkin näkemiseen otetaan samalla tavalla välimatka.

    Paljon on puhuttu myös suomirockin iskelmällisyydestä. Iskelmä on monessakin mielessä suomirockin syntyedellytyksiä. Kuten muissakaan kehityshistorioissa ei katoa edellinen jälkiä jättämättä niin iskelmänkin perintö vaikutti suomirockin olemukseen. ”Iskelmä on perinteisesti jakautunut kahteen vastakkaiseen leiriin, tunteelliseen rakkauslauluun eli romanssiin ja toisaalta humoristiseen kertomukseen eli kuplettiin. Suomirockissa tämä ”mustavalkoinen maailmankuva on kääntynyt nurin ja sentimentaalinen/hilpeä –kaavamaisuus syventynyt ja rikastunut,” musikologi Pekka Jalkanen korostaa.” (SRH 1998.) Suomirockia siis leimaa erilaisten tyylien sekoitus ja jos sitä mietitään nykyaikaisen identiteettikäsityksen kannalta joka myöskin koostuu eri asenteista ja näkemyksistä, niin on selvää, että suomirock ja suomalainen identiteetti ilmenevät toisissaan ja täydentävät toinen toistaan.

    1990-luvulla rockin sanottiin kuolleen. Sitä perusteltiin väitteellä, että se ei enää yhdistänyt yhtä sukupolvea. (SRH 1998.) Se tarkoittaa ilmeisesti sitä, että isit-äidit muksuineen kuuntelivat samankaltaista musiikkia. Mutta jos ajatellaan perinteistä kulttuuria niin se kesti vuosisatoja lähes muuttumattomana, sitä välitettiin polvelta toiselle eikä se kadonnut mihinkään. Vaikka Väkevä (1998) sanoo, että “sinänsähän rock ei ole hävinnyt, vaan harrastajiensa myötä ikääntynyt”, olisiko silti mahdollista, että rockista tulisi todellakin uusi kansanperinne, johon viittasivat myös Knuuttila (1992) ja Koistinen ym (1995)?

     

  11. PAULI HANHINIEMI
  12.  

    1. Pauli Hanhiniemen asema suomalaisessa rock-kulttuurissa
    2. Rumban (Rumba 1998) tekemässä gallupissa, jossa kriitikoilta ja musiikkiasiantuntijoilta kysyttiin Suomen kaikkien aikojen parasta biisiä, Kolmas Nainen sijoittui kolmella laululla Top 250 –listalle. Paras sija oli 8., jonka arvoisena pidettiin kappaletta Tästä asti aikaa (1990). Myös Tero Valkonen (1999) on pitänyt sitä Kolmannen Naisen suurimpana klassikkona, koska ”siinä myös Hanhiniemen tekstimaailma on tehokkain.”

      Jos etsitään konkreettista paikkaa Hanhiniemelle suomirockissa niin ensisilmäyksellä se löytyy maalaismaisuudesta, eli Sarjen (SRH 1998) sanoin, joka vertaa tämän kaltaista suuntausta punamultaan: ”Punamulta vei takaisin juurille, ajattomaan, arkkityyppiseen perustilaan, ja sillä värjätty rock sukeltaa syvälle kotimaan kamaraan. Punamultarockin tunnusomaisia piirteitä olivat melodisuus, lyyrisyys, naiivi etiikka yhdistettynä hituseen junttimaista suoraa puhetta, mutta se sisälsi myös ripauksen lempeää ironiaa.”

      Väkevä (1998) puolestaan nimittää Kolmannen Naisen tuotantoa junttirockiksi ja asettaa sen yhteen Pobedan ja myöhäisen Eppu Normaalin kanssa. Junttirock syntyi hänen mielestään vastapainoksi kulttuurirockille ja kohosi suureen suosioon uusyksinkertaisuuden (edustajina J. Karjalainen ja Broadcast) rinnalla. Junttirock tarkoittanee siis jotain ei-kulttuurista ja ei-perusrockiin (rockin yksi tärkeimpiä ominaisuuksia onhan yksinkertaisuus) liittyvää toimintaa. Tähän toteamukseen on vaikeaa yhtyä, kun on perehdytty Hanhiniemen tuotantoon ja sen takia tämän tutkimuksen kirjoittaja hyväksyy pikemminkin punamultarock-luokittelun.

      Silti Hanhiniemen asema suomirockissa ei ole niin yksiselitteistä. Ensinnäkäänn hän ei kerro ainoastaan maaseudun elämästä ja hän on itsekin ihmetellyt sitä, miksi hänet usein luokitellaan ”maaseudun taitavaksi kuvaajaksi” (Luoto 1998): ”Tuo saamani maalaisleima on ollut sikäli väärä, että olen aina tehnyt paljon lauluja myös lähiöistä ja esikaupungeista. Toki juureni ovat maalta, sitä en halua kiistää.” Ja tottahan se on, myös tämän tutkimuksen kirjoittajan mielestä kaupunginlauluja on huomattavasti enemmän, mutta aina niissä on läsnä tietoisuus siitä, mistä ollaan peräisin. Ehkä se luokin vaikutelman Hanhiniemen maaseuduntarinoiden paljoudesta.

      Hanhiniemi on kotoisin Pohjanmaalta ja useiden tutkijoiden mielestä hänen teksteissä on paljon sitä, joka viittaa pohjalaisuuteen ja maalaisuuteen. Silti mies itse on toista mieltä: “En osaa sanoa, onko pohjalaisuudella mitään tekemistä sanoitusteni kanssa. Luulen, että sen vaikutuksen huomaisi, jos olisin asunut täällä koko ikäni. Nyt ajattelen sanoituksiini vaikuttaneen enemmän sen, että olen ollut täältä poissa.” (Myllyoja 1995.)

      Maalaisuuttaan hän kommentoi vielä sen verran: “En ole koskaan käyttänyt maalaisaiheita, lähinnä olen tehnyt nykyajan siirtolaisia koskettavia biisejä. Laulan paljon siitä, minkälaista on muuttaa pikkupaikoista pääkaupunkiseudulle ja mitä tuntemuksia se herättää. Radanvarsitematiikka, se oli aikoinaan Kolmannen Naisen paras anti.” (Myllyoja 1995.)

      Hanhiniemeä olisi siis ehkä tarkempi kuvailla urbanisoituneena perussuomalaisena, koska hänen maailmassaan kohtaa kaupunkilainen ajattelu- ja elämysmaailma maaseudun kamaraan levinneitä juuriaan. Konservatiiviset käsitykset, jotka parhaimmillaan ilmenevät joskus jopa uuskansanviisauksilta kuulostavina ajatelmina sekoittuvat hyvinkin moderneiden mietteiden kanssa. Hän on ylpeä siitä, että hän on suomalainen ja hän arvostaa Suomea paikkana, samalla hän elää maailmanlaajuisesti, miltei maailmankaikkeuden laajuisesti. Hän on tietoinen sosiaalisesta vastuusta, mutta ymmärtää nykyihmisen yhä kasvavaa individuaalisuustarvetta.

      Siten voidaan sanoa, että Hanhiniemi edustaa kaikkea sitä mikä on ominaista nykyiselle suomalaisuudelle. Koska hän välittää ajatuksiaan rockin muodossa, niin on selvää, että hänen asemansa täkäläisessä rock-kulttuurissa on suomalaisuuden näkökulmasta tietänäyttävää.

       

    3. Pauli Hanhiniemen tuotannon yleiskatsaus

    Pauli Hanhiniemi on toiminut kahden yhtyeen – Kolmas Nainen ja Perunateatteri – keilahahmona ja sen lisäksi kirjoittanut sanoituksia monelle suomalaiselle artistille (mm Pate Mustajärvelle Pobedasta, Olli Lindholmille Yöstä, laulavalle näyttelijättärelle Eija Ahvolle ym).

    Pauli Hanhiniemi ja Kolmas Nainen aloittivat julkisen uransa vuonna 1984, kun heidät palkittiin rockin SM-kisojen yhteydessä toiseksi Peer Gyntin jälkeen. 1986 ilmestyi ensimmäinen pitkäsoitto nimeltä Kolmas Nainen ja yhtyeen elinkaari kesti vuoteen 1994 eli runsaat kymmenen vuotta. Matkan varrella julkaistiin 12 albumia, joista yksi oli uusintapainos ja neljä kokoelmaa. Lisäksi ilmestyi EP Ajatuskatkoja (1992) sekä moni singlekin. Kun 1994 Kolmas Nainen viimein hajosi, Hanhiniemi perusti Stake –nimisen yhtyeen (myöskin peräisin Alavutelta, ks Alanen 1995) kanssa uuden yhtyeen jonka nimeksi tuli Pauli Hanhiniemen Perunateatteri, jolta tähän päivään mennessä on ilmestynyt neljä albumia.

     

  13. PAULI HANHINIEMI SUOMALAISUUDEN KUVASTAJANA

Missä sitten piilee Hanhiniemen fenomeni? Miksi voidaan hänestä sanoa, että juuri hän edustaa muuttunutta, uudenlaista suomalaista identiteettiä? Jotta voitaisiin vastata niihin kysymyksiin tarkastellaan uudelleen mistä edellisissä luvuissa oli puhetta.

Kyseisten teemojen havainnollistamiseksi on laadittu seuraavanlainen taulukko:

TAULUKKO NO 1.

Perinteinen ja muuttuva identiteetti

Perinteinen identiteetti

Identiteetin uudelleen-

rakentuminen

Muuttuvan identiteetin ilmenemismuodot

luontosidonnaisuus

kaupungistuminen

sosiaaliset ongelmat

etnisyys

detradiotionalisaatio

tarkoituksen etsintä

tietoisuus juuristaan

globalisoituva yhteiskunta

yksilöllisen identiteetin muutostila (muuttuneet roolit)

Sankarimaisuus,

”suuri kertomus”

vaihtoehtoiset toimintamallit

nostalgia

Tämä taulukko kuvaa suurin piirtein niitä ongelmanasetuksia, joista edellisissä luvuissa kerrottiin. Taulukon vasen sarake edustaa perinteisen identiteetin tukipilareita, keskimmäinen sarake nykyisen identiteetin mahdollisia rakennuselementtejä. Nämä kaksi saraketta eivät ole siinä mielessä tasapainossa, että uudelleenrakentuminen on vasta käynnissä oleva prosessi eikä tuloksia voida vielä selvästi kertoa. Siksi siinä on edustettu pikemminkin perinteiselle identiteetille vastakkaisina olevat nykyiset toimimekanismit, jotka ovat edellytyksenä identiteetin muutoksille. Toisin sanoen vasen sarake on tiivistelmä jo valmiista ja jossain mielessä menneestä identiteettikäsityksestä, keskimmäinen liikkeessä olevasta kehityskulusta. Samalla vasemmassa sarakkeessa olevat käsitteet ovat perustana keskimmäisen sarakkeen käsitteille. Oikeanpuoleinen sarake puolestaan edustaa keskimmäisen sarakkeen mahdollisia ilmenemismuotoja.

Hanhiniemen tuotannossa on elementtejä kaikista sarakkeista ja usein hänen teksteissään esiintyykin vastaava akselin tapainen lähestyminen (esim. ”suuri kertomus” esitetään nykyaikaisesta näkökulmasta, vahvasti juuriaan tiedostava henkilö vaeltaa identiteettimäärittäjiä vailla olevassa pseudoyhteiskunnassa jne), jossa ilmenemismuotosarakkeen käsitysten mukaisesti pohditaan ensimmäisen ja toisen sarakkeen käsitteitä.

Seuraavaksi tarkastellaan näitä muuttuvan identiteetin ilmenemismuotoja konkreettisten esimerkkien perusteella. Jaottelu suomalainen yhteiskunta – suomalainen mies – elämän tarkoitus on rakennettu seuraavalla periaatteella: suomalaisen yhteiskunnan ongelmat, niistä johtuvat tunnetilojen muutokset ja identiteettisten käsitysten uudelleenkatsominen ja sitä kautta olemassaololle uuden tarkoituksen etsintä. Toisin sanoen sellainen prosessirakenne joka toimii jokaisessa kriisitilanteessa. Koska identiteettimuutoskin on laajasti ottaen kriisitilanne niin tällaisen rakenteen avulla olisi ehkä paras keino ilmaista identiteettimuutosten loogista syy – seuraus –suhdetta.

 

7.1. Suomalainen yhteiskunta

7.1.1. Maaltamuutto, kaupungistuminen

Kyseisellä aiheella on Hanhiniemen tuotannossa monta perustetta sekä esiintymismuotoa. Kuten hän itsekin on maininnut (Luoto: 1998), se kuvastaa hänen elämänkaarensa muutostilaa: itse kotoisin Alavus-nimisestä pikkukaupungista Etelä-Pohjanmaalla, hän muutti Suomen toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Toisaalta se on myös mielentilan kuvausta: “kirkonkylän pojasta” tuli suurkaupunkilainen kaikkien siihen liittyvien elämäntapamuutoksien myöten. Mutta Hanhiniemi käsittelee teksteissään ajattelutapojen muutoksia laajemmin kuin henkilökohtaisella tasolla. Usein hän pohtii niissä, miten käy nykyajan ihmiselle, kun hän menettää siteet menneen ja nykypäivän välillä ja onko edes mahdollista unohtaa tai ylenkatsoa perinteiden jättämiä jälkiä.

“[Aikaisemmin] ihmisten elämänmuodon määritteli ennen kaikkea kaksi asiaa: vuotuinen luontorytmi sekä maa- ja metsätalouden antama toimeentulo. Tästä johtuva syvällinen suhde luontoon ja metsään näyttäisi edelleenkin kytevän suomalaisten sydämissä. /.../ Tästä huolimatta suomalainen elämänmuoto on muuttunut erittäin radikaalisti viime vuosikymmeninä. /.../ Suurin osa Suomen kansasta siirtyi maaseutuasutuksesta kaupunkimaiseen asumismuotoon, mihin liittyi tietysti myös konkreettinen elämäntapojen muutos. /.../ Samalla paikallissidonnaisesta ajattelu- ja elämäntavasta ollaan siirrytty ensin kansalliseen ja sitten vähitellen kansainväliseen ajattelutapaan ja elämänmuotoon.” (Pennanen 1999.)

Edellä siteerattua ajatusta kuvailee parhaiten kappale nimeltä Paskanhajua. Se on kertomus siitä, millä tavoin nuoret muuttivat kaupunkeihin ja mitä tapahtui perinteisille arvoille. Entisaikaiset arvot sortuivat, uusien arvojen arvokkuuden voi sen sijaan kyseenalaistaa. Asema yhteiskunnassa lunastettiin vain rahalla eikä inhimillisillä tekijöillä ollut merkitystä. Toisaalta kappaleesta heijastuu esi-isien alistuminen, sillä he olivat koko elämänsä ajan rakentaneet nuorille sellaista elämää, jota he pitivät arvossa ja minkä eteen he odottivat nyt nuorten kamppailevan, jatkavan heidän elämäänsä. Lapset lähetettiin kaupunkiin keräämään viisautta, mutta se koitui vanhemmille kohtalokkaaksi. Elämänmeno oli toisenlaista, muutokset nopeita. Eikä perinteistä elämismallia enää pidetty arvokkaana.

ei tuo tuuli enää pellolta paskanhajua

on tupa kylmillään ja tyhjä navetta

ennen raitin varrella

oli sata savua

karjaa lapsia ja lampaita

ja seuraintalolla

kun häitä tanssittiin

notkui lattia jalkain alla jenkan tahdissa

nyt on piha ruohottunut

vuoto katossa

ja rikki kivitetty joka ainoo ikkuna

esikoiset aikoinaan

läksi herroiks oppimaan

eivät siltoja polttaneet vaan maan takanaan

poikakulta tuli käymään stadista

saunan jälkeen kammarissa juotiin tuliaisia

lyötiin kättä päälle

pannaan metsät lappeelleen

ja rahat pannaan nousukauden pörssibisnekseen

Sitä, miten autioksi jätetty maaseutu vähitellen rappeutuu, kuvailee myös kappale nimeltä Moottorisaha ja 100A. Vaikka kevät on tullut ja maa odottaa kyntämistä, niin ketään ei olekaan enää, joka tekisi peltotyöt. Isäntä on hirttänyt itsensä, velipoika mennyt kaupunkiin opiskelemaan, vaikka opiskelun sijasta hän vetelehtii vain asuntolassa, tilalla vallitsee kaaos. Edessämme on perinteistä suomalaista melankoliaa pursuavaa tekstiä, jossa käytetään hyväksi maaseudun tyypillisiä elementtejä: punainen tupa, vanhanaikainen 100A, talon kollikissa, velkaan eläminen jne.

se roikkuu vajassa ja haisee pahalta

päiväkausiin enää ei oo ollut pakkasta

se on turvonnut niin ettei sitä enää tunnista

mahanahka kireänä suolikaasuista

punainen tupa ja perunamaa

sateessa likoaa moottorisaha ja 100A

rauhassa ruostua saa

maata näyttää maaliskuu

kevättä rinnassa

on yli oman tarpeen talon kollikissalla

se pihamaalla mouruaa julki tunnettaan

etsii isäntäänsä ikäväänsä jakamaan

kylillä kysellään missä lie mies on?

joutais tulla maksamaan jo vippinsä pois kunnoton

kaupungissa velipoika soluhuoneessaan

turhaaks tietää kaiken vuoteeseen jää makaamaan

vaikka presidentti kätteli maakuntamatkallaan

haihtunut on ajat sitten polte poskiltaan.

Asumis- ja elämäntapojen muutoksista johtuva juurien menettäminen ja identiteetin katoaminen näyttää johtavan siihen, ettei ihminen kykene enää missään tuntemaan itseänsä kotona olevaksi. Kappaleessa Talot ja tienhaarat pohtii Hanhiniemi tätä seuraavalla tavalla:

en aina tiedä kuka mä oon

saati miten tätä elämää eletään

kun tuun luokses tuunko kotiin vai asuntoon

minne jään jos ylipäätään jään.

Ja sitä juurettomuuden tunnetta hän perustelee taaskin maaseudulta pakenemisella, kovalla halulla unohtaa, mistä ollaan peräisin:

nämä talot ja tienhaarat

pellot ja huoltoasemat

joskus on kuin omistaisin ne

ne on jääneet kiinni mun verkkokalvoille

Kylästä kaupungiksi –suuntaus toi suomalaisessa yhteiskunnassa mukaansa ongelmat, joista ovat kärsineet kaikki hurjan urbanisaation kokeneet kansat.

“Hyvinvointivaltion rakentamisen kausi ei näkynyt vain maaseudun autioitumisena vaan myös kaupungistuneen palkkatyöväestön elämäntavan muutoksena. Sitä leimasivat uudenlaiset kulutusmahdollisuudet (reaalipalkkojen kohoaminen 1960-luvun lopun tulopoliittisista ratkaisuista lähtien), siirtyminen viisipäiväiseen työviikkoon 1960-luvun lopulla, elämäntyylin ja tapakulttuurin muuttuminen (sukukeskeisen elämän korvautuminen lähiöihin siirtyneiden ensimmäisen polven kaupunkilaisten keskuudessa perhe- ja ystävyyspohjaisilla siteillä) sekä henkinen vapautuminen (uskonnollisten ja seksuaalimoraalisten tabujen murtuminen).” (Ruohonen 1995.)

Kaupungistumiselle ominaisimpia piirteitä on lähekkäin asumisesta huolimatta syntyvä anonyymisyystunne. Lisäksi elämänrytmi kiihtyy ja toisista ihmisistä ei jakseta tai viitsitä välittää. Maaseudulla on tavallista, että puututaan toisten tekemisiin, jos jotain on vinossa tai tarvitaan apua. Yhden sukupolven elämänkaaren aikana tapahtunut muutos ottaa siinä tapauksessa koville ja johtaa melko usein yksinäisyyteen.

Suorastaan sydäntä raastavalla tavalla kuvailee Hanhiniemi kappaleessaan En oo kuullu mitään sitä välinpitämättömyyttä, jota suurkaupungit tuottavat:

viime yönä naapurissa

vaimo hakattiin

siellä vaimokulta piestiin

henkihieveriin

levotonta koiranunta meillä nukuttiin

eikä kuultu mitään

ei kuultu mitään

yöpaidassaan tytär hiipi rappukäytävään

se meni pommisuojaan

suojaan isältään

en oo kuullu mitään

jos multa kysytään

en ala sekaantumaan

toisten elämään

en oo kuullu mitään

mä en oo kuullu mitään

jokainen kai pitää huolta itsestään

Ei haluta kuulla eikä nähdä saati sekaantua, vaikka on ilmiselvää, että apua tarvitaan. Naapurin merkitys perinteisessä maalaiskulttuurissa ja nykyisessä urbanisoituneessa yhteiskunnassa on aivan toisenlaista. Individualismi ylittää humaanisen yksilöllisyyden rajat. Kun ennen naapuri asui viiden kilometrin päässä oli aina mukavaa tavata häntä ja kuulla hänen huolistaan, siis nykyään liiallinen läheisyys muutta muut ihmiset rasittaviksi.

Myöskin kappale Ote talonkirjasta kuvaa samankaltaista välinpitämättömyyttä ja haluttomuutta ottaa kantaa:

ja sen naapurissa

isi ja äiti hakee vikoja toisistaan

minä kuulen kyllä sireenin

nään välkkeen sinisen valon

tunnustan että tunne en

turtana sisällä kivisen talon

Ja sitten jää vain kaipuu turvalliseen, mutta ehkä kääntymättömästi menetettyyn entiseen maailmaan. Taas kaivetaan ylös “suuret kertomukset”, jotka uuden ja paremman elämän etsimisen hurmiossa oli haudattu. “Tähän kertomukseen kuuluvat keskeisinä osina usko työntekoon, perheeseen ja rehellisen ihmisen menestymiseen.” (Ruohonen 1995: 160.) Ja mistä suunnalta sitä vielä etsiä jos ei menneisyydestä, sillä “suomalaisuuden perinteiset arvot ovat suurtyöttömyyden, kasinotalouden ja yhteiskunnallista päätöksentekoa varjostavien korruptioepäilyjen vuoksi kyseenalaistuneet.” (Ruohonen 1995.)

Juurilleenpaluu ja luonnonihannointi ovat postmodernistisen yhteiskunnan merkittävimpiä tunnuksia. Helve (1996) on tutkinut tätä ilmiötä ns kettutyttöjen perusteella. Hän toteaa, että tämä juurien etsintä johtuu tulevaisuuden synkkyydestä - luonnonvarat on huomattu rajallisiksi, ihmiset itse saastuttavat ympäristöään, piakkoin saapuu energiakriisi jne.

Jos edellisille seikoille lisätään vielä paikalliset ongelmanaiheet – taloudellinen kollapsi, lama, työttömyys – niin on itsestään selvää, että haikaillaan takaisin aikaan, jolloin tuollaisista asioista ei ollut harmainta aavistustakaan. Ja se puolestaan oli sitä aikaa, jolloin ihmiset elivät perinteisellä tavalla, tuottivat itse elintarvikkeensa ja käyttivät energiaa kohtuullisin määrin.

Laulussaan Aina se syksy... Hanhiniemi kuvailee juuri tätä juurilleenkaipuuta ja samalla toteaa, ettei siihen ole enää palaamista. Kaikki on muuttunut ja muuttuu edelleenkin nopealla vauhdilla:

mä katson taakseni ja

mitä mä siellä nään

sen mitä elettiin en mitä eletään

Jo pikkuisen välimatkan päästä katsottuna entisen ja nykyisen välille on kehittynyt ylittämätön kuilu.

tästäkin päivästä tulee

huomenna eilistä

aika eteenpäin jyskyttää

ihanteinen ihminen alle jää.

 

7.1.2. Sosiaaliset ongelmat

Suomalaisuuskäsitystä on monellakin tavalla muuttanut laman aiheuttamat sosiaaliset ongelmat, etenkin työttömyyden huima kasvu 1980-luvun lopusta lähtien.

“Syrjäytyminen ja yhteiskunnan arvoasteikossa putoaminen, esimerkiksi työttömyys, katsotaan nykyisin kytkeytyvän yhä enemmän yksilöllisiin ominaisuuksiin. /.../ Itsehillinnän ja persoonallisen jatkuvuudentunnon puuttuminen, tyhjyys, takertuvuus, tunnetilojen häilyminen, raivo ja itsetuho paukahtavat ihmisestä esiin, kun persoonallisuuden ulkoiset tuet yhtäkkiä katoavat työpaikan menettämisen tai konkurssin myötä.” (Korpela 1996.)

Tästä ongelmasta kertoo yksi Hanhiniemen puhuttelevimmista kappaleista Kartat mua, jossa tuodaan esille se työttömyyden aiheuttama tunnetila ja turhautuminen, josta edellä mainittu Korpelakin kertoi. Hirvittävin on tilanne, jos sosiaalisen aseman ohella menettää samasta syystä myös tärkeät ihmissuhteet.

on totta minkä kuulit

en enää töissä käy

laiskuudeksi ehkä luulit

muttei siellä enää pomojakaan näy

koko lafka kiinni on

musta tuli tarpeeton

turhaa kaikki turhaa vaivaa

turhaan paitani vaihdoin ja tukkani kampasin

kuinka monta unetonta

yötä vuoksesi vietin ja huoltani huokailin

tahtoosi taivuin vietin viikon kuivin suin

sä kartat mua kartat mua

vaikka tiedät kuinka vierelleni kaipaan sua

sä kartat mua kartat mua

etkö tahdo vai etkö tohdi rakastua

Työttömyys tuo mukanaan muitakin ongelmia paitsi rahahuolet. Koska työtön henkilö potee alemmuudentunnetta, hän etsii tekijöitä sen lieventämiseksi. Usein löydetään ratkaisu itsetuhosta. Suomalaisia pidetään muutenkin aika itsetuhoon taipuvana kansana, jota kuvattaessa usein mainitaan alkoholismia. Lewiksen sanoin harrastavat suomalaiset ns talvikäyttäytymistä: “yhteenpuristetut huulet, kadulla sanaton ohittaminen ja ärtymyksensä lievittämisen tähden Koskenkorvan kurkusta alas kaataminen. Jotkut luulevat, että Suomi on tulvilla martyyreja, jotka itse tekevät elämästään vieläkin vaikeamman siinä Euroopan vieraanvaraisuutta vailla olevassa maannurkassa.” (Lewis 1997.)

Alkoholi ei ole koskaan ratkaissut ongelmia, pikemminkin se tuottaa niitä lisää. Siitä huolimatta vaikeissa olosuhteissa elävät ihmiset käyttävät alkoholia paljon enemmän kuin suhteellisen tasapainoisessa ja menestyvässä olotiloissa elävät. Kirjoittajan mielestä suomalaisten paljon puhuttu alkoholismi determinoituu maantieteellisillä erikoisuuksilla. Lämpötila, asumistiheys, maanviljelytuotteiden erikoisuus – näistä tekijöistä johtui jo aikaisemmin viinan suurkuluttaminen. Alkoholista löysi apua kylmyyteen, yksinäisyyteen, sekä viljasta ja perunoista, joita muutenkin kasvatettiin ruoaksi, sai myös viinaa. Intiaanit söivät sieniä ja japanilaiset polttivat huumausaineita – se on periaatteessa sitä samaa (nämä “ainekset” olivat saatavilla niissä vyöhykkeissä). Mitä enemmän pohjoiseen tullaan, sitä väkevämpiä juomia nautitaan. Suomirockissa alkoholi on aika tärkeässä asemassa ja ihmeellistä siinä ei ole se, että siitä paljon puhutaan, koska se edustaa oleellista osaa jokapäiväisessä elämässä, vaan se, että muissa kulttuureissa, joissa myöskin kulutetaan paljon alkoholijuomia (esim Ranskassa päivittäinen viininjuonti), alkoholi kulttuurituotteiden kuvastuksessa ei pelaa niin tärkeää roolia.

Ihmeellistä kyllä, mutta Hanhiniemen tuotannossa puhutaan aika harvoin juomisesta. Jos sitä mainitaan niin nuoruuden toilailun yhteydessä tai sitten eeppisissä kertomuksissa, jossa Hanhiniemi eläytyy jonkun muun rooliin. Sen on pannut merkille myös Knuuti (1998): “... kuinka usein Kolmannen Naisen musiikki keskittyy suhteellisten ilojen ja kohtuullisten nautintojen ympärille. Ei siis sex & drugs & rock’n’roll vaan pikemminkin kahvi & tupakka & keskikalja.”

Palattaessa takaisin työttömyysongelmien pariin sanottakoon siis, että Hanhiniemen tuotannossa se ei ole ainoastaan rahapulan synnyttäjä (vaikka sitäkin on käsitelty, esimerkiksi kappaleessa Mitä sais olla), vaan sitäkin enemmän se koettelee ihmissuhteita ja maailmannäkemystä. Kuvaan astuu pessimistisyys, nostalgia sekä elämän tarkoituksen etsintä. Niitä ihmissuhteita, jotka vielä ovat säilyneet, vaalitaan sen sijaan vieläkin enemmän ja ollaan niistä kiitollisia, sillä vasta kun jotakin on menetetty, aletaan sitä arvostamaan (ks esimerkiksi kappale Kiitti jätkät).

 

7.1.3. Nostalgia

Nostalgiaa voidaan käsittää edellisten ongelmanasetusten yhteenvetona. Nostalgiaan sisältyy kulttuurisesti neljä ulottovuutta. Brian S. Turnerin (Ruohonen 1995) mukaan siihen liittyy “ajatus taaksejääneestä, lopullisesti menetetystä kultaisesta ajasta, kuvannollisesti sanottuna kotilieden lämmön vaihtumisesta kylmään maailmaan. Toiseksi ajatellaan sosiaalisen eheyden pirstoutumista ja moraalin katoamista. Kolmanneksi myös yksilön vapaus ja itsenäisyys näyttävät menetetyiltä ja neljänneksi on kadonnut yksinkertainen, autenttinen ihminen, luonnonlapsi, joka reagoi asiohin spontaanisti.” Tähän lainaukseen on tiivistetty kaikki nämä aspektit, jotka nykyään koetaan kadonneiksi. Koska muita kohtia siitä sitaatista on jo edellä käsitelty, niin aluksi perehdytään “sosiaalisen eheyden pirstoutumiseen ja moraalin katoamiseen”.

Paljon on puhuttu nykyajan eettisten käsitysten laimentumisesta. Usein syytetään siitä nuoria tyyliin ‘nuoriso on hunningolla’ ja nuorisoa pidetään vastuussa siitä, että entiset normit ja arvot eivät enää päde. Jos otaksutaan, että Hanhiniemikin edustaa tätä “häijyä” sukupolvea, niin hänen teksteistään jää pikemminkin käteen ajatus, ettei nykyajan nuoret olekaan ensisijaisia syntipukkeja, moraali on kyseenalaista aihetta ollut kautta aikojen. Esimerkkinä siitä olkoon kappale nimeltä Ooh, Sammy, jonka syntyhistoriasta Hanhiniemi on sanonut: “Ooh, Sammya ei tarvinnut paljon muuta kuin kirjata ylös. Se oli sellanen taltiointi, kun yksi elähtänyt naishenkilö tilitti nuoruuttaan.” (Ojala 1995.)

gradu aikoinaan jotenkin jäi kellumaan

aika kului voittopuolisesti iltariennoissa

kulttuuria kulutettiin ja kirkkaita viinoja

aatettakin kannatin noin periaatteessa

oleellista on kai et edes jotain tapahtuu

kaikenlaista kokeiltiin ja oltiin mukana

myös sellaisessa mistä pitäis pitää suunsa supussa

siihen aikaan aidsista ei ollut kukaan kuullutkaan

oltiin veljiä ja sisaria kukin tavallaan

toiset tosin oli vähemmän kuin toiset tosissaan

yks prole liiviin ui kun oltiin jostain jatkoilla

se erotteli käytäntöä teoriasta

vakuuttavaa vahvistusta sittemmin sai mallinsa

kun kuulin tohtorilta olevani raskaana

perhettä ei meistä ois tullut tekemälläkään

Elikkä melko tavallista asioiden kulkua myös nykyaikaan nähden, vaikka hippibuumi on jo ajat sitten vaipunut olemattomiin. Pikemminkin se on sitä hetkessä elämistä, jota pidetään kiireisen nykymaailman tunnusmerkkinä. Sillä lailla tässäkin kappaleessa edellisen sukupolven perintö kohtaa nykypäivän ja siitä välittyvän tunnelman transponointi nykyiseen käy lähes saumattomasti. Ooh, Sammyssakin kokeillaan eri maailmannäkemyksiä, eri identiteetit sekoittuvat yksilöllisellä tasolla – hippiaate, työläisliike, opiskelijan elämä, sukupuoli-identiteetin etsintä.

Nostalgia on ylipäätään Hanhiniemen tuotannossa ehkä eräitä vahvimmin suomalaista henkeä hehkuvia alaluokkia. Suomalaisia pidetään huonosta itsetunnosta kärsivänä kansana, jolle vastapainoksi on sankarikansamaisuus. Tällainen jakauma kahteen vastakkaiseen identiteettitukeen on nostalgialle hedelmällistä maata. Kellunta kahdenlaisen identiteettimäärittäjän välillä johtaa siihen, että aletaan idealisoimaan menneitä, koska jotakin hyvää on oltava, johon tukeutua.

Tähän liittyy Hanhiniemen “hiennoimmaksi helmeksi” (Valkonen 1999) pidetty kappale Tästä asti aikaa, ballaadin tapainen nuoruusajan muistelma, jonka kiteytetty ajatus voisi olla se, että vain nuoruudessa elettiin täyttä elämää. Tapahtui vakavia ja vähemmän vakavia asioita, tapeltiin ja kolaroitiin, mutta silti elämässä oli menoa. Kun koulu loppui, aika jähmettyi ja jäivät vain muistot:

mul on tästä asti aikaa

muutama lantti mammonaa

mielin määrin kahvii ja tupakkaa

tästä asti aikaa sydän vasta puolillaan

mielin määrin kahvii ja tupakkaa

Useissa lauluissaan, joissa Hanhiniemi muistelee menneitä, kuittaa nuoruuden iloisuuden ja hölmöilyn, on aavistuksen verran mukana myös henkilökohtaisuusmakua. Tämä henkilökohtaisuusleimaus saattaa silti olla näennäistä, sillä Hanhiniemi itse on haastatteluissaan korostanut, että hänen esittämänsä tekstit ovat pikemminkin roolipelejä. Hän nimittää menetelmäänsä simultaanitekniikaksi, jonka mukaan hän eläytyy tilanteesta riippuen erilaisiin rooleihin laulujaan luodessaan tai esittäessään. (Ketola 1997.) Esimerkiksi kappale Sekosin lutkaan oli ollut täyttä fiktiota, samalla kun Gimmat ei kyytiä saaneet perustuu tositapahtumiin.

Nostalgia-käsittelyn yhteenvedoksi sopii hienosti säe Hanhiniemen Perunateatterin ensimmäisellä levyllä Vol. 1 olevasta kappaleesta Kadonneeseen maailmaan:

mä selaan kullattuja muistikuvia

elämäni korjailtua painosta

 

7.2. Suomalainen mies

Aluksi olisi asianmukaista hieman selittää, miten tämä jakso liittyy suomalaiseen identiteettikäsitykseen. Koska tämän tutkimuksen tavoitteena on kuvailla viimeisen kahdenkymmenen vuoden kuluessa identiteettikäsityksessä tapahtuneita muutoksia, ei saa millään ohittaa yksilöllistä tasoa, koska individualismin on todettu nousseen yhteisön arvostusta tärkeämmäksi. Kun ennenvanhaan ihminen syntyi tietylle paikalle yhteiskunnassa (ks esim Suurpää 1996) niin nykyään identiteetti rakennetaan muilla menetelmillä kuin vain omaksuen edellisten sukupolvien käsitykset kansallisesta omastakuvasta. Globaalisoitumisprosessi tarjoaa entistä suuremmat mahdollisuudet erilaisten identiteettien kokeiluun. Samalla on yksi sellainen elementti, joka on syntymästä asti määritetty, nimittäin sukupuoli (vaikka nykyään sekin on vaihdettavissa). Sukupuoli on identiteettirakenteessa hyvinkin tärkeässä asemassa.

Vaikka suomi ei erota kielellisesti sukupuolia yhtä jyrkästi kuin esim indoeurooppalaiset kielet, niin siitä huolimatta on perinteisessä suomalaisuudessa paljon viittauksia miehiseen maailmankatsomukseen (ks esim “suuren kertomuksen” osatekijät kohdassa 3.2.). Tässä yhteydessä ei aleta pohtia tasavertaisuutta vaan pikemminkin katsellaan, mitä uudelleen rakentuva identiteettikäsitys tuo mukanaan sukupuolirooleihin nähden ja erityisesti miehen roolin näkökulmasta, sikäli tutkimuskohteemme edustaa maskuliinista puolta.

Toisaalta Hanhiniemi on perinteinen suomalainen mies – vakava, voimakas, vähän junttimainenkin – toisaalta muuttuneen mieshahmon edustaja, joka tuntee ja välittää tunteitaan. Hän on mies, joka myy esivanhempiensa maan, mutta toisaalta etsii elämän tarkoitusta ja löytää sen rehellisyydestä, ahkeruudesta ja perinteiden kunnioittamisesta.

Kuka on tämä ns suomalainen perusmies? “He ovat omista perimmäisistä asioistaan hiljaisia ja niistä tietämättömiä jyrmyjä, itsensä peliin päästämättömiä perusjurboja, jotka pakenevat tunteidensa ilmaisuja toimintaan, talon remontoimiseen, auton ropaamiseen, kesämökin rakenteluun, hirvimetsälle ja jääkiekon SM-liigajoukkueiden kannattajaheimoihin tai formulasirkuksen kotikatsomoihin.” (Hoikkala 1996.) Tässä groteskissa on tavallaan myös totuutta, joka pätee ehkä enemmän nykyisiin keski-ikäisiin miehiin. Siihen on kiteytetty kaikki se, minkälaisia miesten omasta mielestä pitäisi olla. Lehtonen (1999) selittää sellaista hegemonista mieheyttä käytäntöjen ja odotusten kokonaisuudella, joka on useiden miesten identiteetin perustana. Nämä odotukset osoittautuvat miehille kulttuuriseksi taakaksi, jota he kantavat vapaaehtoisina harteillaan päivittäin. Hoikkala (1996) luettelee “kunnon” miehen ominaisuudet: hänen tulee olla fyysisesti voimakas, yhteiskunnallisesti menestyvä, vakaa, järkkymätön ja kyvykäs puolustamaan itseään ja yhteisöään sekä erinomainen heteroseksuaalinen rakastaja.

Edellä mainitut ovat siis perinteisiä miehen menestyksen mittoja. Nykyään miehet eivät enää ole tämän tapaisten ennakkoluulojen puristuksessa ja Hoikkala (1996) arvelee, että se on nykyisen psykokulttuurin panosta. Miehelläkin on oikeus ja heitä jopa kehotetaan olemaan tunteellisia eikä ainoastaan rationaalisesti ajattelevia, heilläkin oikeus olla joskus häilyvä ja epäjärkiperäinen.

Nykyisen miehen elämysmaailmaan kuuluu entistä enemmän suhteittensa pohdiskelu. Varmasti se oli tärkeätä myös edellä kuvailluille “perusjurboille”, mutta siitä ei yksinkertaisesti puhuttu, olihan tunne-elämä ja rakkaus naisten heiniä. Tässä tutkimuksessa miehenä olemisesta kertovat kappaleet on jaettu kolmeen varaukselliseen ryhmään, joihin kuuluvista lauluista monet koskettavat muitakin elämänalueita, sillä Hanhiniemelle on tyypillistä, ettei hän kerro vain yhtä tarinaa kerrallaan, vaan yhdestä kappaleesta heijastuu monenlaisia ongelmia ja asennoitumisia.

 

7.2.1. Naissuhteet

Harvat miespuoliset laulunikkarit pääsevät mainitsematta sanallakaan naisia. Hanhiniemi ei ole siinä mielessä poikkeus. Tavalla tai toisella on lähes jokaisessa kappaleessa jossain tuntumassa myös naishenkilö. Tässä yhteydessä otetaan huomioon ne laulut, joissa naissuhteet on kantavassa asemassa ja jotka kuvastavat edellä mainittua miesroolin muuttumista.

Aloitetaan kappaleesta joka ensisilmäyksellä tuntuu olevan perusmiehen juttuja, mutta tarkemmin katsoen osoittautuukin aivan toisenlaiseksi. Nimittäin mies ymmärtää, ettei se riitä että hänellä on fyysinen ylivoima ja hän on sukupuolensa ansiosta jollakin tavalla etuoikeutettu. Ikävöin naistani on jo otsikosta lähtien ristiriitainen. Toisaalta ikävöinti, joka on tunteellista perua, eikä siksi saisi olla kovin miehekästä, ja toisaalta sanan ‘nainen’ käyttö, joka tällaisessa kontekstissa kuulostaa halventavalta.

juhlittu taas juhlat on

markka viimeinen

ruokki pajatson

naistani salaa ikävöin

se säikähti ja lähti

kun sitä löin

eikä kuunnellut kun huusin perään ettet saa

mistään miestä mua parempaa

et mistään miestä todempaa

joka vihaa näin ja rakastaa

Käyttäytymismalli tässä tapauksessa on siis perinteistä voimannäytöstä (vaimot-lapset hakataan välittämisen merkiksi), mutta sisimmässään astuu kuviin huolellisesti kätketty tunteellisuus. Mies yrittää pelästyttää naista sanoin (ks kertosäe) ja teoin (lyömällä) luullen että nainen alistuu vallalle, mutta tuloksettomasti. Joskus herää Hanhiniemen tekstejä tarkastellessa vaikutelma että miehet ovat vain pellejä, jotka yrittävät saavuttaa suosion pelottelemalla ja moittimalla (esim Kihloissa, Lentojätkä ja tyttökulta, Hyvä paimen ym).

Mies on muutoksien puristuksessa, jossa hän ei tiedä mitä pitäisi tehdä, miten olla, sillä tuntemattomat tunteet ovat yllättäviä sille kovista leikkineelle perusmiehelle. Puhe on kappaleesta nimeltä Eihän edellisessä elämässäkään. Mies ei uskalla lausua julki tunteitaan ja kun hän viimein ottaa askelen tiettyyn suuntaan, hän häpeää tunteellisuuttaan ja karkottaa naisen luotaan:

vein sinut luotani

pimeiden kujien kautta

kas minä tein niin

ettet tulis enää takaisin

no takaisin et kyllä sitten tullutkaan

Tämän laulun sankari ei yksinkertaisesti ymmärrä tunteitaan ja kun asia hänelle lopulta valkenee, hän maskuliinisella välinpitämättömällä tavalla perustelee käyttäytymistään sillä, ettei todellisuudessa olekaan rakkautta olemassa:

suotta sitä kiertelemään

oon ovela yritin olla

ovelampi elämää

mä en tahtonut rakastua

eihän edellisessä elämässäkään

saatu toisiamme

kun se ehti päättymään

odotetaan taas seuraavaa

Toki Hanhiniemellä on kauniitakin rakkauslauluja ja niistä ehkä suloisimpia on vaimon kanssa lapsen odottamisesta kertova kappale Heinäkuu – huhtikuu:

sul on se visusti mukana

yhteinen asia

pieni suuri vielä piilossa

sul on se visusti mukana

salamatkustaja

vaitonainen vasta alussa

ja mä tunnen sen jytinän

kun se voimistelee

lyö ja potkii vaikkei

pahaa tee

heinäkuu ja huhtikuu

ja me ootetaan

prinssiä tai prinsessaa

kumpi meille sattuukaan

Tämä laulu on siinä mielessä aika harvinainen, että samalla siinä ilmeentyy rakkaus naista kohtaan juuri hänen äitiytensä takia ja toisaalta rakkaus vielä syntymättömään lapseen, mikä hegemonisen mieskäsityksen puitteissa millään ei olisi ollut mahdollista – miehethän alkavat rakastaa lapsiaan vasta silloin, kun he ovat kommunikaatiokykyisiä.

 

7.2.2. Suhteet esivanhempiin

Koska tässä tutkimuksessa on yleisemmin ottaen kyse perinteiden suhteesta nykyiseen, olisi vastuutonta jättää ottamatta huomioon henkilöt, jotka periaatteessa välittävät perinteitä. Hanhiniemi suhtautuu esivanhempiin ajan hengelle ominaiseen tyyliin vähän sarkastisesti, mutta silti hän arvostaa heidänkin näkemyksiään.

Esivanhempien aihe on toisaalta kiinni nostalgiasta, toisaalta kosketus heihin on olemassa muullakin tavalla kuin muistelemalla. Yleensä Hanhiniemen käsityksessä esivanhemmat edustavat koko kansan esi-isiä, mutta on myös konkreettisempaakin lähestymistä. Aloitetaanpakin niistä näennäisesti “omista vanhemmista” vaikka kyse ei ole nyt tietysti ihan biografisesta seikasta.

Äiti pojastaan pappia toivoi on tragikoominen kertomus tuhlaajapojasta ja kaikenvoittavasta äidinrakkaudesta, kadonneeseen maailmaan jääneestä esivanhempien ehdottomasta auktoriteetista ja toiveiden turhuudesta. Poisnukkunutta äitiparkaa muistellaan omantunnontuskaisin krapula-aamuisin, ja mikä muistuu mieleen? Se, mitä tuli otettua antamatta mitään vastaan.

joka aamu tähän aikaan

kuvan mieleeni saan

muistan kuinka laitoit sillivoileipää

mun krapulaan

sitä muulla tavoin tuskin

olis saanu talttumaan

palaa minut parantamaan

äiti pojastaan pappia toivoi

poika lauloi lauloi ja joi

äiti toivoi poika joi

Tekemällä lauluntekijälle vähän vääryyttä, voitaisiin löytää hänen tekstistään todellakin kavala viittaus autobiografiseen näkökulmaan eli löytää yhtäläisyyksiä Hanhiniemen kotipaikan kanssa, tietäen, että paikka, mistä ollaan kotoisin, aina vähän vaikuttaa siihenkin, millaisina arvellaan, että pitäisi elämässä jatkaa. Nimittäin Alavuden, siis Hanhiniemen kotipaikan kirkkoherrana toimi aikoinaan J. W. Snellmannin nuoruudenystävä K. F. Stenbäck ja Alavuden pappilaa on pidetty suomalaisen ja kansallisen sivistyksen voimakeskuksena (Pänkälä 2000). Tietysti olisi liian rohkeata mennä varman päälle väittämään, että tuo yhteensattuma olisi Hanhiniemen intentioiden mukaista, mutta se antaa kappaleelle lisävivahdetta ja samalla viittaa siihen, että Hanhiniemen tuotannosta voidaan löytää paikallissidonnaisuutta. Koska Hanhiniemi kiistää tuotantonsa yhtäpitävyydet oman elämänsä kanssa (Ketola 1997), niin olkoon tämä ajatus vain yhtenä mahdollisuutena tulkita kyseessä olevaa kappaletta eikä pyrkimyksenä osoittaa vettäpitävää todistusainesta paikallisuussidonnaisuudelle.

Kappaleessa Toverukset Hanhiniemi allegorisin menetelmin nostattaa kysymyksen eri sukupolvien kohtaamisen seurauksista eli mitä tapahtuu, jos eri aikakausien edustajat toimivat saman päämäärän nimessä, mutta eri arvoineen. Tässä kappaleessa nuorempi selviää, mutta maksettava hinta on sitäkin suolaisempi. Onko aineellisella perinnöllä ylipäätään merkitystä, jos siltä puuttuu esi-isien henki? Jos emme hyväksy entisaikojen arvoja nykyiseen elämään, elinympäristömme merkitsevyys kärsii.

Esivanhemmista kertovista lauluista voisi esimerkkinä olla vielä kappale Vanha, mennyt ja entinen (sodan aikana tai heti sen jälkeen syntyneen mieshenkilön kaipuu isänkotiin, vaikkei hän koskaan nähnyt isäänsä) ja Missä viisaaksi tullaan (sellaisenkin viisauksen olemassaolo, jota omillaan ei opi koskaan; viisaus on yleensä vanhojen ihmisten “etuoikeus”).

 

7.2.3. Taiteilijan elämä

Aluksi olisi ehkä tarpeellista selittää, miksi sen niminen jakso tähän työhön sisältyy ja mitä sillä tarkoitetaan. Kuten jo aikaisemmin on sanottu, Hanhiniemi on rehellisesti mieshenkilö ja vain harvoin hän puhuttelee kuulijakuntaansa sukupuolettomana eli toisin sanoen hän näkee maailmaa suomalaisen miehen näkökulmasta. On puhuttu myös mieskäsityksen muutoksista viimeisten vuosikymmenten aikana ja siitäkin, että miesten on nyt mahdollisuus olla entistä tunteellisempia.

Taiteilijoita on kautta aikojen pidetty herkempinä ja tavallaan feminiinisempinä kuin “tosimiehelle” sopisi. Tässä jaksossa yritetään tarkastella Hanhiniemen tekstejä siis siltä kannalta, miten perusmies kohtaa tunteellisen miehen ja miten nämä kaksi puolta yhtyvät nykyisessä taiteen tekemisessä. Se on siinä mielessä tärkeää, että kansallinen identiteetti, kuten ennenkin jo moneen kertaan todettiin, ilmenee parhaiten kulttuurituotteissa. Aiheeseen liittyy vielä edellä mainittu suomirockin periytyminen iskelmämusiikista eli siinäkin jo ilmenee suomalaisen miehen (ja taiteilijan) suhteellisen myönteisempi asennoituminen tunteellisuuteen kuin ensisilmäyksellä voisi aavistaa. Kommentin mielessä lisättäköön vielä seikka, että Hanhiniemi itse on koulutukseltaan piirtäjä-artesani (Myllyoja 1995) eli hänessä on taiteilijaa enemmänkin kuin rocksanoitusten kirjoittajaksi.

Miten siis nykypäivän taiteilijan on itseään ilmaistava? Aina on ollut aiheita, joista “pitää” kertoa, joista kertominen on korkeatyylistä, ja asioita, joista kertominen näyttää huonolta. Kappaleessaan Oi suomen nuoria Hanhiniemi kuvailee niitä aiheita, joista laulaminen on “mautonta” – aiheet, joista heijastuu kannanotto. Hyvinä pidetään vain iskelmäntapaisia rillutuksia, yhteiskunta-asioihin ei ole koskettamista.

ei saa laulaa rannanjärvestä

rannanjärvi on kuollut

ei saa laulaa kekkosesta joka

kummittelee vaik’ on kuopattu

ei saa laulaa pääomasta

paitsi korrektisti ruotsiksi

ei saa laulaa työttömistä

ettei luultais kommunistiksi

tulee laulaa tytöstä

ja tulee laulaa pojasta

raittiista ja reippaista

suomen nuorista

tulee laulaa tytöstä

ja tulee laulaa pojasta

laulaa siitä kuinka vastuksista huolimatta

ne saavat toisensa

ja kuinka otsansa

kirkas on ja valoisa

oi suomen nuoria

Vaikka maailma ympärillämme on muuttunut ja sitä myötä myös taiteessa käsiteltävä aineisto, niin se, mitä pidetään normaalina teemanvalintana, tuntuu tämän kappaleen pohjalta silti jähmettyneen entisaikoihin. Ei uskalleta puuttua asioihin, joista voisi syntyä keskustelu. Taiteilija jää puun ja kuoren väliin, sillä yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset vaikuttavat taiteeseen ja taiteen puolestaan olisi välitettävä uusia arvoja ja suuntauksia.

Suoraan romantismin aikaista henkeä puhkuu sen sijaan kappaleesta Likainen työ, jossa kuvaillaan taiteen syntykipuja ja laulun kirjoittamista vertaillaan yhtälön keksimiseen. Taiteilija ei luo halustaan vaan pakosta ja pakko on hänestä johtuvaa sisäistä perua:

tää on likainen työ

tämä miestä syö

tää on rumaa

tää on likainen työ

tää ei kysele

tää pakottaa

Vertaus likaiseen työhön on kuin “epämaskuliiniseen” toimintaan sekaantumisen puolustus tai toteennäyttö siitä, ettei kyseessä olekaan niin helppo ja mitätön työ kuin yleensä (perinteisesti) on luultu. Tämän tapainen “selitystyö” on tärkeätä myös siinä mielessä kun muistutetaan, miten populaari- ja massakulttuurin myötä kulttuuritoiminnasta tuli jokaista tavoitteleva ilmiö.

Eräs tärkeä muutos entisten ja nykyisten taiteilijoiden välillä koskee myös kuuluisuutta. Nykyään kun mediat ovat valloittaneet lähes kaikkien ihmisten jokapäiväisen elämän, myös kulttuurituotanto leviää laajemmin ja nopeammin. Sen takia on myös helpompaa saavuttaa kuuluisuutta taiteilijana. Kuuluisuudella puolestaan on sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvää on tietysti se, että näkemyksilleen on mahdollista saavuttaa suurempi kannattajakunta, haittapuolena on esimerkiski tilanne, jossa jokaista askelta seuraa public eye ja henkilö menettää yksilöllisyytensä. Niistä ongelmista kertoo kappale Apina.

jos sä alat apinaksi

susta tulee apina

ja sä pysyt apinana kuoltuaskin

sun tulee taitaa sarja näyttäviä temppuja

ja tottuu makuun banaanin

ennen pitkää sul on telkkarissa oma ohjelma

jengi jännää kun sä mokaat

kun sä dokaat kenet pokaat

lukee salaisimmat seikkailusi

olan yli kioskilla saat

susta tulee kato viihdettä

susta tulee palstan täytettä

susta tulee taikinaa josta lehdet leivotaan

Tässä kappaleessa kerrotaan samanaikaisesti myös inhimillisestä kateudesta, joka saattaa myrkyttää sekä tavallisen ihmisen että myös taiteilijan elämän, mutta todennäköisemmin viimeksi mainitun elämään sillä on suurempi vaikutus, koska hänen on elettävä kaikkien katseiden alla ja negatiiviseen mielipiteeseen yhtyjiä on todennäköisesti enemmän.

Nykyään siis taiteilija, kuten suomalainen mieskin, elää monenlaisten paineiden alla ja kun se heijastuu hänen tuotannossaan, se ilmenee myös kulttuurissa yleensä ja sitä kautta identiteetissäkin.

 

7.3. Elämän tarkoitus

Hanhiniemen tekstejä eriteltäessä on edetty sitä tietä, millaisilla identiteetin rakentumisen osa-alueilla muutokset ilmenevät ja mihin ne vaikuttavat. On nähty, miten perinteinen identiteetti joutuu jatkuvasti koetteelle ja sitä mukaan, miten muutokset alkavat vaikuttaa jokaisen yksilön elämään, muuttuu myös yleinen identiteettikäsitys, kunnes tullaan tilanteeseen, jossa identiteettimääritteet on uudelleen arvioitava. Toisin sanoen aletaan etsiä elämän tarkoitusta.

Tämä luku on jaettu kahteen erilliseen alaryhmään: olemassaolon ehdot, jossa enimmäkseen pohditaan niitä tekijöitä, jotka synnyttävät identiteettikriisin eli käsitellään ongelmia, jotka johtavat oman olemassaolon tarkoituksen etsintään; toinen alaotsikko tarkoituksen etsintä ja sen mielekkyyden pohdinta kätkee edellisestä johtuvia uusia identiteettikäsityksen mahdollisuuksia.

 

7.3.1. Olemassaolon ehdot

Aloitetaan erittely kappaleella, jonka nimikin on aiheenmukainen: Elämän tarkoitus. Kyseessä olevassa kappaleessa mietiskellään, miksi elämän tarkoitus jotenkin katoaa jokapäiväisessä elämässä. Samalla ollaan varmoja siitä, että elämällä silti on merkitys ja on olemassa myös niitä, jotka sen tietävät:

osoita taas elämän tarkoitus

oon ehtinyt jo unohtaa sen

opeta taas elämän tarkoitus

Kappaleessa näkyy myös asenne, että tarkoitusta olisi syytä mennä etsimään varhaisemmasta ajasta ja ihminen on sen vain unohtanut eikä ole koko ajan elänyt tietämättömyydessä. Katsotaan taakse – ehkä edesmenneet ovat vieneet sen tiedon mukanaan. Syntyy vaikutelma, että ihminen, joka piehtaroi vain arkisissa murheissaan kadottaen lopulta päämäärän silmistään, kyseenalaistaa yleensäkin elämän arvokkuuden.

ei oo ihme etten jaksa ajatella asioita

pääni täynnä kaikenlaista joutavaa

jok’ ei kuuluis sinne ollenkaan

tänä yönä mun kroppa valittaa

jokaista kokemaansa kolhua

tänä yönä tunnen heikkouteni tarkemmin kuin koskaan

Usein aletaan elämän tarkoitusta miettiä vasta silloin, kun “kolhuja” on kasaantunut jo niin paljon, että sen kestäminen on verrattavissa henkensä edestä kamppailemiseen. Vaikeudet muuttavat ihmiset tylsiksi, apaattisiksi, kuluttavat heidät loppuun.

ei vuodet kulu ne kuluttaa

puree palan sitä mutustaa

se minkä koetat jättää taa

muista muistuttaa

Viimeinen säe johdattaa taas ajatukset sille tielle, että ihminen ei voi elää täysveristä elämää ellei hän tiedosta juuriensa tärkeyttä.

Kun työn alussa mietittiin, missä ilmenee suomalaisuuden olemus, niin todettiin, että suomalaiset ovat aika depressiivistä, melankolista kansaa ja tästäkin kappaleesta heijastuu alistumista elämälle. Samankaltaista tunnelmaa kantaa myös kappale Kerran elettyä:

on tarkka elämä omastansa

se perii takaisin lainaamansa eikä

lopultakaan meille muuta jää

vaik’ oppineetkin toista selittää

kuin littaan istuttua

loppuun ajettua

kerran elettyä elämää.

Tässäkin on siis kyse kiireisestä elämänmenosta, jossa ihmiset ovat unohtaneet, mistä he tulevat.

Alistuneisuutta, myöntämistä, että kaikki on katoavaista, ilmenee kappaleessa Vuoret tuuli pois puhaltaa, josta käteen jää ajatus, että mikään ei pysy ikuisesti, ei vuoretkaan, puhumatta siis ihmisestä. Onko siitä syystä mitään tarkoitusta yrittää elämänsä aikana jättää itsestään jälkeä tuleville polville?

vuoret tuuli pois puhaltaa

turhaan ihminen rakentaa kaupunkejaan

meri uuden saa ilmeen rannoilleen

on hukassa kapteenit karttoineen

kun katsoo olan taa

nähdä kuoleman saa

julmemmin elämä tuijoittaa

se riisuu se paljastaa

turha on hiillosta kohentaa

turha pilkata kituvaa

Se, miten perinteisiä arvoja horjutetaan jokaisella tasolla, on kappaleen Puhuva apina aiheena. Koko ajan arvioidaan perinteet uudelleen ja yhtenäisen identiteetin rakentuminen pannaan alttiiksi murenemiselle.

joka päivä jossain joku laki laaditaan

päitä vadille vaaditaan

ja se psykopaatti niitä säilöö jääkaapissaan

illalla bileissäni pilaillaan

joka päivä jossain julkaistaan

uusi koraani tai raamattu

kansa uskoo ja seuraa

seuraa ja sekoaa

Ratkaisuksi Hanhiniemi tuntuu tarjoavan täysin yleismaailmallisen, maailmankaikkeuksellisen asennoitumistavan, sillä perinteistä, henkilön omasta historialliskulttuurisesta taustasta johtuvaa täyttä varmuutta globaalisoituvassa maailmassa enää ei ole, puhumattakaan paikallisesta ekologisesta turvallisuudesta, joka suomalaisilla vielä parisen vuosikymmentä sitten oli.

vaikka joku keksi kuinka pilata maa

kuinka aurinkokuntaa saastuttaa

linnunrata vielä onneksi on

ja sen takana niitä joukko loputon

Suomalaisten itsetunnon asioilla Hanhiniemi on kappaleellaan Hyisen viiman maa, jossa hän kuvailee kanssakansalaisia joukkona, jossa kaikki ovat kadottaneet elämänsä päämäärän. He vain elelehtivät päivästä toiseen, kiertävät samaa ympyrää, koska perinteiden tarjoama varmuus on menetetty.

kun jättää taakseen määränpään

ei tartte peittää jälkiään

ei oo rohkeeta tai muuta

ei oo tyhmääkään

jään tomuun tutkimaan

tutut jäljet nähdä saan

ja hahmon nuoremman

samat saappaat jalassaan

Silti jossain sisimmässä kytee tietoisuus kansan arvokkuudesta, joka lienee jäänyt menneisyyteen, mutta vaikuttaa siitä huolimatta nykyäänkin:

tämä hyisen viiman maa

lihan sääristäni kaluaa

tämä hyisen viiman maa

sieluni haluaa

häijyn kansan maa

häijyä odottaa muttei saa

 

7.3.2. Tarkoituksen etsintä ja sen mielekkyyden pohdinta

Minkälaisia vaihtoehtoja siis tarjotaan uudelle identiteetille Hanhiniemen tuotannossa? Yleensä jää vaikutelma, että suomalaisuudella on kolme eri tulevaisuusmahdollisuutta: rappeutuminen, taaksejääneen uudelleen arvoon nostaminen tai täysin uudenlaisen, modernin elämän- ja ajattelutavan muokkaaminen.

Rappeutumisedellytyksiä voi löytää mm kappaleesta Raatona maantiellä, mutta sitäkin enemmän Lautalla –laulusta.

minä lautallani kellun

ulapalla turhuuden

melkein kuulen hiljaisuuden

tunnen ihollani sen

lokikirjaan rivin uuden

ratokseni runoilen

päivän kauempana lapsuutta

päivän matkan kauempana kotoa

ja rivin kauempana totuutta

Kyseisessä kappaleessa on perinteistä elämän- ja ajattelutapaa laiminlyöty, jääty yksin, kadotettu siteet entisiin arvoihin ja sen kautta herää tunne, ettei elämän tarkoitustakaan ole olemassa. Totuus on jäänyt johonkin taakse.

Toinen mahdollisuus rappeutua on nostaa ainoastaan raha jalustalle ja myydä arvonsa mammonan nimeen. Mutta se, mikä aluksi tuntui kannattavalta kaupalta, kostaa sillä, että elämästä katoaa kaikenlainenkin kiinnostus tehdä jotain, ajatella asioita ympärillään ja itsessään. Sen seurauksena on jonain päivänä yllättävä identiteettikriisi. Kappaleessa Taskut täynnä rahaa identiteettikriisi johtaa rappeutumiseen:

mä oon niinku kulkukoira

joka palaa jäljilleen

mikään ei muutu

en silti pääse entiseen

vanhat kätköt pystyn muistamaan

ne joutaa olla ennallaan

taskut täynnä rahaa

nurkat kamaa pursuaa mulla

silti elämä on jamaa

vaikka aina onnistaa mulla

se mikä eilen sai posket hehkumaan

se tänään haukotuttavaa

Herää kysymys, että jos elämän päämääräksi on pystytetty rahanhankinta ja päämäärä on saavutettu, eikö pitäisi olla tyytyväinen? Onko mahdollista asettaa raha elämän tarkoituksen rooliin?

Moraalin katoamista rappeutumisen yhteydessä kuvaa kappale Vanhat äijät ja surullista on se, että vaikka moraali rappeutuu, silti se ei tuo mukanaan yhtään seurauksia, joka vaikuttaisi henkilön elämään rangaistuksena.

vanhat äijät opettaa

sä et mitään ilmaiseksi saa

ja jos oikein tarkkaan katotaan

ei sun tartte mistään maksaakaan

Tästä tullaankin seuraavaan mahdollisuuteen eli entisten arvojen uudelleen käyttöön ottamiseen. Tästä aiheesta on yllin kyllin puhuttu jo tämän erittelyn edellisissä kappaleissa, mutta parhaiten kuvaa tätä asennetta laulu nimeltä Niin sen täytyi olla, jossa Hanhiniemi tekee yhteenvedon elämän tarkoituksen etsimisestä, vanhojen käsitysten arvokkuudesta ja nykyisestä osittaisesta identiteetittomuustunteesta. Kaikki polvet tarjoavat oman näkemyksensä maailmasta ja joskus voi jäädä vaikutelma, että entiset “onnenreseptit” hylätään, mutta:

harmoniaa rakkautta

ei noin vain maasta polkaista

niin sen täytyi olla

niin se oli

Etsiskellessään omin päin elämän tarkoitusta ottamatta huomioon jo ennestään keksittyä, voi joutua hukkaan. Kaiken ei pitäisikään olla kuvankiiltävää ja uudenlaista:

kuva kirkas

sointi särötön

niin kuvittelin

luulin ratkaisseeni

elämämme yhtälön

Modernin elämän- ja ajattelutavan muokkaamisen myötä elämälle tarkoituksen löytämistä Hanhiniemi toisaalta propagoi ja toisaalta suhtautuu siihen varauksellisesti. Moderniin elämis- ja ajattelutapaan kuuluu, kuten kohdassa 3.3. käsiteltiin, globaalisoituminen, yksilöllistyminen ja asumismuodossa tapahtuneet muutokset, kiihtynyt elämänrytmi ja perinteiden aseman muuttuminen.

Myönteistä suhtautumista uuteen vauhdikkaaseen elämään voi löytää kappaleesta Myrskynsilmään:

sen tiedän kohta jo tulevan

siitä unia nään

sitä ootan ja ennustan

myrskyä sisään pään

se manaa puhaltaa

vaikkei oo selvää että selvitään

ei sitä ikinä selväks tee

ellet painu sen ytimeen

Tästä heijastuu rohkeaa uuden elämän kohtaamista, ryhdikkäästi kulkemista sitä vastaan minkä tulla pitää, vaikkei tiedetäkään, mitä tulevaisuus tuo.

Kappaleessaan Onneksi voin unohtaa Hanhiniemi kritisoi uuden ajan elämänmenoa, jossa päämääriään valloitetaan hinnalla millä hyvänsä.

ihmiset ajaa takaa

jotain pelleunelmaa

tuhlaa aikaa

noissa puuhissaan

raahaa kortta kekoon

huijaa ja kavaltaa

kynsin hampain kurkuttaa ja

teloo toisiaan

Hanhiniemi asettaa itsensä sivustakatsojan rooliin ja surullisesti hymyillen toteaa:

miksi olla huolissaan

miksi kerrata tekojaan

aika jatkaa kulkuaan

Tästä syntyy ajatus, että vaikka ihminen kuinka touhuaisi oman pienen elämänsä merkeissä, suuret asiat vaativat muuttuakseen aikaa. Ehkä se onkin tärkein ajatus, mikä Hanhiniemen teksteistä löytyy ja sen takia voisikin sanoa, että hänen maailmansa on kuin välialue entisen ja uuden identiteetin välillä.

 

 

8. PAULI HANHINIEMEN LYRIIKKA YHDYSLINKKINÄ SUOMALAISEN PERINTEISEN MAAILMANKUVAN JA NYKYPÄIVÄN MUUTTUNEEN IDENTITEETTIKÄSITYKSEN VÄLILLÄ

Perinteiseen maailmankuvaan kuuluivat siis luontosidonnaisuus, sankarikansamaisuus ja luja tietoisuus juuristaan. Nykypäivän muuttuneessa identiteetissä tärkeä rooli sen sijaan on kaupunkimaisella elämäntavalla, yksilöllisten identiteettielementtien monipuolisuudella ja perinteisiin suhtautumisen vaihtoehtoisuudella. Koska nykyinen identiteetti ei ole mikään taaksejäänyt ja kiinnitetty käsite ei voida varmaan päälle väittää, mitkä siinä ovat enemmän ja mitkä vähemmän tärkeässä asemassa olevia tekijöitä. Sen takia voidaan ainoastaan verrata nykyään liikkeessä olevia prosesseja entisiin varauksellisesti ottaen melko kiinteisiin käsityksiin. Tästä johtuen asetetaan vastakkain entisaikaiset konkreettiset identiteettimäärittäjät kuten paikallisuus, sosiaalisuus, konservatiivisuus ja niitten nykyiset vastakohtansa globaalisuus, individualismi ja modernisuus.

 

8.1. Konservatiivisuus ja modernisuus

Konservatiivisuus–modernisuus –tapaista akselia voidaan Hanhiniemen tuotannosta löytää niistä yhteyksistä, jossa hän ihailee esi-isien elämäntapaa ja samalla tarkastelee sitä nykyisten käsitysten kannalta. Hän ei vastusta modernia elämis- ja ajattelutapaa, muttei millään suostu väheksymään tuonnoisten käsitysten paikkansapitävyyttä ja muodossa tai toisessa niiden toimivuutta nykyäänkin. Myöskin muuttuneen miesroolin käsitteessä, joka modernissa yhteiskunnassa on hyvinkin puhuttu aihe, Hanhiniemi yhdentää konservatiivisen mieskäsityksen uudenlaisen kanssa.

 

8.2. Paikallisuus ja globaalisuus

Tähän jaksoon kuuluvat ne Hanhiniemen kertomat tarinat, joissa hän pohdiskelee asumistyylin muutoksista johtuvia ongelmia, mutta vieläkin enemmän ne kappaleet, joissa kyse on henkilön halusta kiistää juuriaan ja olla joku toinen – ns maailmanihminen, eikä korostetusti suomalainen. Kuten Hanhiniemi osuvasti osoittaa, tämänkaltainen yritys johtaa identiteettikriisiin ja sitä kautta elämälle uudelleen merkityksen etsintään.

 

8.3. Sosiaalisuus ja individualismi

Semn vastakkaisuudesta kertovat tarinat ovat myöskin asumistyylin ja sen myötä elämäntavan muutoksista aiheutuneet ongelmatiivistelmät. Ensinnäkin nousee esiin kaupungistumisen yhteydessä syntynyt välinpitämättömyys toisten ihmisten suhteen sekä yhteiskunnallisen vastuuntunnon vähentyminen. Samalla se laittaa paikoilleen myös kansallisen itsetietoisuuden, jossa toisaalta halutaan itseään nähdä osana yhteistä suurta menneisyyttä ja toisaalta taas julistaa itsensä koskemattomuutta. Siinä Hanhiniemi onnistuu ehkä parhaiten nostalgisillaan kappaleillaan, vaikka enemmän tai vähemmän tämän tutkimuksen puitteissa käsitellyt ongelmat ovatkin nostalgian leimaamia.

 

9. YHTEENVETO

Tämä tutkimus ei pyri tarjoamaan lopullista käsitystä tai oppia Hanhiniemen tekstien tulkinnasta suomalaisuuden kannalta eikä se ollutkaan alusta asti tavoitteena. Pikemminkin yritettiin osoittaa, miten vahvasti Hanhiniemen tuotannossa heijastuvat 1980 – 1990-luvulla tapahtuneet elämis- ja ajattelutapojen muutokset. Nykyiseen identiteettirakentumiseen liittyviä tekijöitä on jo sikäli vaikeaa kattavasti tarkastella että itse eletään sitä samaa aikaa ja jotkut prosessit ovat vasta käymisvaiheessa.

Silti on Hanhiniemen tuotannossa havaittavissa selviä merkkejä siitä, että entisaikojen identiteettielemntit ovat vahvasti esillä nykyisessäkin identiteetin rakentumisessa. Niistä etsitään varmaa alustaa identiteetin kehittymiselle ja toisaalta selitetään niiden kautta suomalaista olemusta nykyisessä globaalisoituvassa yhteiskunnassa. Hanhiniemen tuotanto tarjoaa hänen kuuntelijoilleen mahdollisuuden muuttaa nykyinen medioiden välittämä maailmannäkemys perinteiselle suomalaisuudelle läheisemmäksi sekä löytää perinteistä niitä arvoja, joilla on olemassaolon näkökulmasta edelleenkin merkitystä.

Hanhiniemen roolia suomalaisuuden kuvastajana olisi syytä pitää silmällä vastaisuudessakin, sillä tämän tutkimuksen kirjoittajan mielestä hänessä on annos merkittävää tasapainoilijaa eri käsitysten välillä ja siitä saattaa nuori rakentuva identiteetti saada paljonkin hyödyllistä mietintäaihetta. Ei siis liiallista kapinaa eikä umpisilmäistä menneen ihannointia vaan järkevää, ymmärtävää suhtautumista ympäröivään, koko ajan muuttuvaan maailmaan ja tarkkaa olosuhteiden huomiointia.

Paljon kiinnostavia seikkoja ei mahtunut tämän tutkimuksen puitteisiin, etenkin mikä tulee Hanhiniemen kielenkäyttöön joka on filigraanista ajatusten esittämistä ja jossa paikoin taaskin suorastaan kouraan tuntuvasti voidaan tunnistaa suomalaisuudestaan ylpeää olevaa miestä. Juuri Hanhiniemen runoilumenetelmien tutkiminen voisi antaa paljon hyödyllistä ainesta nykypäivän suomalaisen runouden tutkintaan.

 

Lähteet ja lyhenteet

Alanen, Asko 1995: Pauli Hanihiniemen Perunateatteri. Kertausharjoitukset treenikämpällä. www.kauha.kauhajoki.fi/~ollike/peruna/historia.html.7.12.1999

Bergman,.M. – Haarala, A. 1995: Identiteetti. www.helsinki.fi/~ahaarala/text.html. 20.12.1999

EVA-raportti 1999: Suomalaisten asenteet 1999. www.eva.fi/julkaisut/raportit/asenne99/luku5.html. 14.1.1999

Helve, Helena 1996: “Ystävämme kettu” ja uusi maailmankuva. Suurpää, Leena – Aaltojärvi, Pia (toim.) Näin nuoret. Näkökulmia nuoruuden kulttuureihin, s. 74 – 94. Tietolipas 143. Pieksämäki.

Hoikkala, Tommi 1996: Tukkimiestarzanin pojanpoika. Suurpää, Leena – Aaltojärvi, Pia (toim.) Näin nuoret. Näkökulmia nuoruuden kulttuureihin, s. 285 – 301. Tietolipas 143. Pieksämäki.

Jokinen, Kimmo 1996: Kasvaminen ja oppiminen traditioiden jälkeen. Suurpää, Leena – Aaltojärvi, Pia (toim.) Näin nuoret. Näkökulmia nuoruuden kulttuureihin, s. 23 - 50. Tietolipas 143. Pieksämäki.

Ketola, Olli 1997: Paljastuksia saunakammarissa. www.kauhajoki.fi/~ollike/peruna/haastattelu.html. 7.12 1999

Knuuti, Samuli 1998: Ura ja sen uurtajat. www.rumba.fi/kolmasnainen.html.

Knuuttila, Seppo 1992: Kulttuurin käsitteistä käsityksiin. Alm-Salminen, Kimmo (toim.) Toosa soi. Musiikki radion kilpailuvälineenä?, s. 270 – 277. Yleisradion tutkimus- ja kehitysosasto, tutkimusraportti 1/1992.

Koistinen, Tero – Sevänen, Erkki – Turunen, Risto 1995: Johdanto. Populaari- ja massakulttuurin tutkimuksen lähtökohdista. Koistinen, Tero – Sevänen, Erkki – Turunen, Risto (toim.) Musta lammas. Kirjoituksia populaari- ja massakulttuurista, s. 6 – 16. Joensuun yliopisto, humanistinen tiedekunta, kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksia no 8. Saarijärvi.

Korpela, Kalevi 1996: Mielihyvän tilat. Suurpää, Leena – Aaltojärvi, Pia (toim.) Näin nuoret. Näkökulmia nuoruuden kulttuureihin, s. 305 – 317. Tietolipas 143. Pieksämäki.

Lehtonen, Mikko 1999: Maskuliinisuus, kansallisuus, identiteetti. www.uta.fi/laitokset/naistutkimus/mies2. 20.12.1999

Lewis, Richard, D. 1997: Soome. Kultuuridevahelised erinevused, s. 206 – 218. Tea Kirjastus. Tallinn

Luoto, Santtu 1998: Hanhiniemi palaa valokeilaan. www.kauha.kauhajoki.fi/~ollike/peruna/artikkeli2.html. 7.12.1999

Myllyoja, Ninni 1995: Pauli Hanhiniemelle hyvä sanoitus on leikkiä rytmin kanssa. Walli.uwasa.fi/yhteisot/BotniaArt/pauli/pauli.html. 21.12.1999

Ojala, Pertti 1995: Reilu annos pellonlaitauskottovuutta. www.kauha.kauhajoki.fi/~ollike/peruna/artikkeli1.html. 7.12.1999

Pennanen, Jukka 1999: Suomalaisuuden muuttuvat perusteet – elämänmuodon irtautuminen luontosidonnaisuudesta. Esitelmä Jyväskylässä 8.4.1999. www.jkl.fi/fennicum/seminaari99/luennot. 20.12.1999

Puoskari, Ensio 1995: Yleisösubjektin rooli populaarissa. Elämismaailma, kulttuuriset kytkennät ja populaarit tekstit. Koistinen, Tero – Sevänen, Erkki – Turunen, Risto (toim.) Musta lammas. Kirjoituksia populaari- ja massakulttuurista, s. 47 – 80. Joensuun yliopisto, humanistinen tiedekunta, kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksia no 8. Saarijärvi.

Pänkälä, Martti 2000: Alavus – lakeuden portti. www.alavus.fi/historia/htm

Rumba 1998: www.rumba.fi/index1.html. 7.12.1999

Ruohonen, Voitto 1995: Televisio, nostalgia ja taaksejäänyt Suomi. Koistinen, Tero – Sevänen, Erkki – Turunen, Risto (toim.) Musta lammas. Kirjoituksia populaari- ja massakulttuurista, s. 143 – 163. Joensuun yliopisto, humanistinen tiedekunta, kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksia no 8. Saarijärvi.

SRH = Bruun, Seppo – Lindfors, Jukka – Luoto, Santtu – Salo, Markku 1998: Jee jee jee. Suomalaisen rockin historia. WSOY. Helsinki.

Suurpää, Leena 1996: Yksilöllistä sosiaalisuutta vai sosiaalista yksilöllisyyttä. Nuorten yhteiskunnallisten identiteettien poluilla. Suurpää, Leena – Aaltojärvi, Pia (toim.) Näin nuoret. Näkökulmia nuoruuden kulttuureihin, s. 51 – 73. Tietolipas 143. Pieksämäki.

Valkonen, Tero 1999: Kolmas Nainen. Ura. www.rumba.fi/kolmasnainen.html 8.12.1999

Varis, Tapio 1999: www.palmu.com/tapio.html. 1.2.2000

Visala, Hanna 1997: Vastarinta nousee kansankulttuurista. www.uta.fi/y/aikalainen/8_97/suomi. 20.12.1999

Väkevä, Lauri 1998: www.edu.oulu.fi/muko/lvakeva/afrohis/suompop.htm. 7.12.1999